Miksi Tiitisen lista on niin myyttinen? – Supo historiantutkijan silmin

Äänitteen kesto: 27 min

Hannamiina Tanninen: Tervetuloa Suojelupoliisin podcastin, Supodin pariin. Tässä podcastissa keskustellaan tiedustelusta ja Suojelupoliisin toiminnasta. Minun nimeni on Hannamiina Tanninen –

Veli-Pekka Kivimäki: Ja minä olen Veli-Pekka Kivimäki.

Hannamiina Tanninen: Luvassa on tarinoita, joita et muualta kuule. Tämä jakso on nauhoitettu alkusyksystä 2023. Tämän jakson aiheena on Suomen ja Venäjän suhteet sekä Suojelupoliisin historia ja miten ne nivoutuvat toisiinsa. 

Tässä jaksossa puhutaan Venäjästä. Venäjän ja lännen välillä eletään hyvin kylmää aikaa. Syynä on tietenkin Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa. Kiristynyt maailmanpoliittinen tilanne heijastuu aina välittömästi myös tiedustelun maailmaan. Suomi karkotti kesällä yhdeksän venäläistä diplomaattia, jotka olivat toimineet tiedustelutehtävissä. Esityksen karkotettavista henkilöistä teki Suojelupoliisi. Venäjälle on asetettu kovat pakotteet, joita se pyrkii kiertämään kaikin keinoin myös Suomen kautta pönkittääkseen omia asevoimiaan.

Veli-Pekka Kivimäki: Meillä on tällä kertaa vieraana Suojelupoliisin erityisasiantuntija Mari Luukkonen, joka on tehnyt väitöskirjansa Supon historiasta. Tervetuloa, Mari.

Mari Luukkonen: Kiitos oikein paljon, kiva olla täällä.

Veli-Pekka Kivimäki: Mari tuntee tosiaan Supon historian pitkän kaaren. Jos alotellaan nyt tätä historia-aiheesta, niin kuinka poikkeuksellista ajanjaksoa me nyt tällä hetkellä eletään tiedotushomman näkökulmasta suhteessa Venäjään?

Mari Luukkonen: No ainakin jos Suojelupoliisin näkökulmasta tarkastellaan ja vähän pidemmällä perspektiivillä, niin ei kovinkaan poikkeuksellista. Että vois oikeastaan sanoa, että business as usual. Oikeastaan ainoa poikkeuksellinen tilanne, niin ainakin nyt hetkellisesti sitten toi Venäjän harjoittama henkilötiedustelu ja semmonen, mihin ehkä totuttiin silloin niin sanottuun suomettumisen aikaan tai vaikuttaja-agenttitoiminta tai tää kotiryssäjärjestelmätyyppinen vaikuttamistoiminta, niin se nyt on erityisen heikoissa kantimissa taas tällä hetkellä. Mutta muutoin pakotteita pyritään kiertämään niin kun kylmän sodan aikaan ja agentteja värväämään niin kun aina menneinä aikoina.

Veli-Pekka Kivimäki: Eli Venäjän henkilötiedustelulla on pitkät perinteet Suomessakin?

Mari Luukkonen: Kyllä, niin kuin kaikkialla muualla, niin myös täällä meillä.

Hannamiina Tanninen: Jos historia hieman toistaa itseään, niin jos katsotaan vähän taaksepäin, millaisiin ajanjaksoihin Suomen Venäjä-suhteen voi jakaa?

Mari Luukkonen: Historia tosiaan sekä toistaa että ei toista itseään. Jos lähetään muutoksen kautta miettimään, niin niinku sanoin tossa, että Suojelupoliisin näkökulmasta juurikaan mikään ei oo nyt poikkeuksellista tai suuria muutoksia ollu. Et se muutoshan on tapahtunu ainakin siinä julkilausutussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjauksessa, mitä on tehty. Mutta et siinäkin jos aattelee, minkälaisia kausia on ollu, niin voi sanoa, että aina siellä syvällä ehkä on ollu siinä Suomen ja Venäjän suhteessa se tietty epäluuloisuus myös sillon ystävyyden, yhteistyön ja avunannon aikaan. Elikkä aina on varauduttu kuitenkin sitten siellä korkeimmissa valtiojohdon piireissä ja myös Suojelupoliisin ja Puolustusvoimienkin puolella siihen, että se Venäjä saattaa sieltä hyökätä tai olla jotakin muita ei Suomen etuja ajavia kantoja siellä. Ne kaudet ehkä sitten tulee just siitä, että minkälainen on se yleinen laajempi kansainvälinen poliittinen tilanne, että kuinka sitten Suomi pienenä maana niin sanotusti pystyy siinä tilanteiden aallokossa navigoimaan. Elikkä siinä ehkä tulee ne muutokset näinä eri aikoina. Silloin heti itsenäistymisen jälkeen, jos nyt puhutaan itsenäisen Suomen ajasta, haettiin tosiaan sitä ulkopoliittista linjaa ja haettiin vähän tukea sieltä erityisesti Pohjoismaista, mutta myös lännestä, Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Ja sit oli myös tätä reunavaltiopolitiikka-ajatusta. Mutta siinä vaiheessa ei oikein vaikuta siltä, että Suomelle oli hirveesti tarjolla liittolaisia siinä vaiheessa. Tietenkin sodan jälkeen tuli täyskäännös ja tuli tää virallinen Suomen ulkopolitiikka, elikkä YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, mikä sitä kulissia niin sanotusti pidettiin sitte yllä. Vaikka niitä länsisuhteita pyrittiin senkin aikana sitten edistämään niin paljon kuin mahdollista. Nyt tietysti sitten taas sen jälkeen kun Neuvostoliitto hajosi, tultiin ehkä tämmöseen murrosvaiheeseen, että mentiin EU:hun, mikä oli sitä länsi-integraatiota. Sitä pystyttiin tekemään sen verran näkyvästi siinä ja nyt taas hyökkäyssodan jälkeen sitten ikään kuin se seuraava askel, elikkä sinne Natoon. Eli toisaalta hyvin pitkä linja siellä, mitä siellä kulissien takana ja pinnan alla on pyritty edistämään, mutta sitten julkisen esiintymisen ja linjausten kautta on näkyny tää muutos tässä selvänä.

Veli-Pekka Kivimäki: Vaikka viitattiin tähän Neuvostoliiton hajoamiseenkin, niin tässä Venäjän hyökkäyssodan jälkeen on ollu vähän itseruoskintaa siitä, että suomalaiset ois aikasemmin harjottanu sinisilmästäkin toimintaa Venäjää kohtaan. Onks tähän sun mielestä syytä?

Mari Luukkonen: Ylipäätänsähän nyt puhutaan paljon siitä jälkisuomettuneisuudesta tai tälläsestä, niin tietysti pitäs määritellä tarkasti, että mitä milläkin tarkoitetaan. Jos nyt ajatellaan sitä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä aikaa siitä 90-luvusta tähän päivään, että ollaanko sillä ajanjaksolla oltu liian sinisilmäsiä, niin ylipäätänsä mä en ehkä kannata liian kovaa itseruoskintaa. Koska siihen itseruoskintaan ihan joka ikisellä valtiolla ja kaikkialla maailmassa on aihetta. Suomi ei oo mitenkään poikkeuksellinen tai tässä mielessä ainutkertainen maa ehkä muidenkaan länsimaiden joukossa. Ehkä ite nään, että siinä mikä se muutos tapahtu, oli ehkä siinä, että niin kauan kun Neuvostoliitto oli olemassa, se ulko- ja turvallisuuspolitiikka saneli hyvin tarkasti kannat ja että mitä tehdään. No silloin tietysti vielä se, mitä ulkopolitiikasta puhuttiin, niin sitä tämä YYA-aika leimasi. Mutta sen jälkeen kun ikään kuin se selkeä suurin turvallisuusuhka tuntui häviävän kun tää kylmä sota loppui, niin silloin tuli ikään kuin tilaa myös Suomessa tälle pohjoismaiselle ulkopolitiikalle, jossa on myös perinteisemmin ideologisia ja moraalisia arvoja pidetty yllä. Että Suomessa oli hyvin pragmaattinen linja eikä oikein idealismille tilaa. Mut sitä tilaa tuli sitte siinä 90-luvun jälkeen ja nyt ollaan ehkä palattu taas vähän siihen inhorealistisempaankin maailmaan. Mutta toivottavasti ei kyynistytä kuitenkaan ihan täysin.

Hannamiina Tanninen: Kuvailit tuossa äsken, että Suomen ja Venäjän suhteissa on tapahtunut paljon niin sanotusti pinnan alla ja kulissien takana. Miten tämä aikakausi on näyttäytynyt Suojelupoliisin näkökulmasta ja minkälaista roolia Suojelupoliisi on näytellyt siinä?

Mari Luukkonen: Supollahan oli siinä kylmän sodan aikaan vähän hankala rooli, koska yhtä aikaa olis pitäny valvoa KGB:n tekemisiä ja yhtä aikaa varoa ärsyttämästä sitten liikaa Neuvostoliittoa. Koska siellä valtiojohdossa tietysti pelättiin ja ihan syystä, että aina kun jotain ikävää sattu, niin sieltä jollakin tavalla näpäytettiin ja annettiin tuta, että nyt toimittiin väärällä tavalla. Elikkä tämmönen kahtiajako tai piti huomioida siinä toiminnassa. Oikeastaan voi jakaa hyvin karkeasti sitä aikaa siihen Tiitistä edeltäneeseen aikaan, jolloin KGB tietysti oli, tai ylipäätänsä Neuvostoliiton harjoittama tiedustelu ja vakoilu, se päävalvontakohde. Mutta silloin ei oikein ollu tuolla ulkopoliittisella tasolla niin hirveesti tukea toiminnalle, koska se oli niin sanotusti poliisimaista toimintaa. Elikkä pyrittiin saamaan niitä ihmisiä, jotka neuvostoliittolaisten kanssa toimi, tonne hovioikeuteen. Mutta sitten Tiitisen jälkeen ja tästä Tiitisen ajastahan on puhuttukin vähän tämmösenä presidentin poliisin aikana, joka itse tulkitsen, että tarkoittaa nyt sitten eniten sitä, että Tiitinen tuli mukaan kyllä sitten tähän ulkopolitiikan tekoon siinä mielessä, että sitte koordinoitiin tekemistä aika tarkasti erityisesti Kekkosen kanssa, myös myöhemmin sitten Mauno Koiviston kanssa ja sitten myös näitten keskeisten ministereiden kanssa. Elikkä edelleen KGB ja Neuvostoliiton tiedustelu oli prioriteetti numero yksi, mutta sitten sitä lähdettiin hoitamaan sen maan tavan mukaan. Elikkä Tiitinen aloitti nää myös henkilökohtaiset tapaamiset KGB:n ja presidentin kanssa ja siellä ikään kuin hoidettiin nämä vaikeat asiat poissa julkisuudesta. Mikä sitte takasi sen, että itse asiassa vastavakoilu oli silloin 80-luvulla tehokkainta silloin kylmän sodan aikaan.

Veli-Pekka Kivimäki: KGB:n aikakausihan päätty kun Neuvostoliitto hajosi. Miten se näkyi sitte Suomessa puolestaan tää Neuvostoliiton hajoaminen tässä tiedustelutoiminnassa, et miten se muuttu?

Mari Luukkonen: Ihan välittömänä vaikutuksena oli tietenkin se, että tiedusteluresidenssi tossa Tehtaankadulla meni aika lailla sekasin. Sieltähän lähti tietenkin se vanha väki ja hetken aikaa oli tosiaan täällä Suojelupoliisin vastatiedustelussa niin vähän töitä, että porukka alko jo melkein olla motivaation puutetta, että mitä tässä oikeastaan tehtäisiin. Mutta tosiaan Suojelupoliisissahan ei sitten missään vaiheessa kuitenkaan tätä vastatiedustelua ja Venäjän vastaista toimintaa, vastavakoilua, ajettu alas. Ja kyllähän se sieltä sitten varmastikin aika pian alko taas palautua vanhoihin uomiin sitten Venäjän toimintana ja Venäjän harjoittamana tiedustelutoimintana.

Hannamiina Tanninen: Seuraava tärkeä merkkipaalu Suojelupoliisin historiassa oli vuonna 2019, kun Suojelupoliisista tuli myös tiedustelupalvelu. Kun katsoo historiallisesti, kuinka suuri muutos se on ollut?

Mari Luukkonen: No se suurin muutos on tietenkin niissä lain tarjoamissa toimivaltuuksissa, mitä tällä hetkellä on. Elikkä että miten tietoa voidaan hankkia, enää ei tarvitse perustua siihen, että epäillään jonkun rikoksen tapahtuneen, vaan ihan ilmiöitä ja myös jotain suunnitelmia tai mitä tahansa, mikä voi kansallista turvallisuutta yleisemminkin vaarantaa, niin nyt salassa tehtävää tiedonhankintaa voidaan myös tälläsiin kohdistaa ja tehdä sitä tiedonhankintaa ulkomaillakin. Mut et saman tyyppistä tietoa toki on pyritty hankkimaan aikasemminkin sen mukaan, mihin on ollu mahdollisuus. Toki mitä Suojelupoliisi tietoa hankkii, niin valtiojohdon tietotarpeet, mitkä on myös tänä päivänä iso osa siinä, sellastahan ei suoraan aikaisemmin oo ollu. Että se on ollu sitä turvallisuuspalvelutehtävään liittyvää, elikkä vastavakoilua ja terrorismin torjuntaa. Mutta ikään kun periaatteellisella tasollakaan mitään valtavaa muutosta ei siinä suhteessa oo tässä tapahtunu.

Hannamiina Tanninen: Mutta toisaalta mitkä asiat on pysyneet samana?

Mari Luukkonen: Voi sanoa, että samana on pysyny oikeestaan nää tiedonhankinnan kohteet hyvin pitkälti. Elikkä ne tahot, jotka Suomen kansallista turvallisuutta eniten uhkaa. Elikkä jo sieltä 80-luvulta lähtien viimeistään voi sanoa, että Suojelupoliisinkin katse on kääntyny niistä sisäisistä turvallisuusuhkista, joita silloin nuoren valtakunnan aikana oli, niin niistä käännyttiin näihin ulkoisiin uhkiin, elikkä erityisesti valtiolliseen vakoiluun ja kansainväliseen terrorismiin. Niin nämä kohteet tänäkin päivänä on tietenkin siellä prioriteettien kärjessä.

Veli-Pekka Kivimäki: Jos sitten käännytään tähän Supon historiaan vähän, niin Suojelupoliisin liittyy paljon luuloja, että mitä Supo tekee ja sitte mystiikkaa ja jännittäviäkin kertomuksia. Mikä sun mielestä on Supon historian kiinnostavin ajanjakso?

Mari Luukkonen: Nyt pitää varmaan tietenkin sanoa se Seppo Tiitisen päällikkökausi, koska sitä on itse perehtyny tarkemmin. Ja jos nimenomaisesti Suojelupoliisin, että ei edeltäjien aikaa käsitellä, niin se on kyllä siinä mielessä mielenkiintoinen, että myös sieltä itse tietenkin näkee niitä pitkiä linjoja ihan tähänkin päivään. Juuri tähän, että nyt ollaan se tiedustelupalvelu, jonka tyyppistä toimintaa pienissä määrin pyrittiin alottelemaan jo silloin Tiitisen päällikkökaudella. Joskin silloin se toiminta oli aika pitkälti sitten yksin tosiaan päällikön harteilla ja nykyisin sitten koko organisaatio on siinä tekemässä. Mutta sitten jos ajatellaan myös edeltäjien aikaa, niin kyllä tosiaan ne 20–30-luku, mitä esimerkiksi Aleksi Mainio on tutkinu, niin sieltä kyllä kanssa varmasti löytyis vieläkin lisää kiinnostavaa ja mielenkiintosta. Koska siinä tulee tää yhteiskunnallinen tilanne, mikä oli täysin toisenlainen, että mihin silloin kiinnitettiin huomiota ja minkälaista se toiminta oli, koska sisäisen turvallisuuden uhkat oli silloin niin paljon merkittävämmät kun nää ulkoiset turvallisuusuhkat.

Hannamiina Tanninen: Nyt kun mainitsit Tiitisen kauden Suojelupoliisissa, niin Suojelupoliisin historiasta ei oikeestaan voi puhua puhumatta Suomen ehkä kuuluisimmasta listasta, eli Tiitisen listasta. Tiitisen listasta on keskusteltu jo vuosia ja moni poliitikko ja esimerkiks Helsingin Sanomat ovat toivoneet listan julkistamista. Miksi Tiitisen listasta on tullut niin myyttinen ja iso asia suomalaisessa keskustelussa?

Mari Luukkonen: No oikeaa vastaustahan minulla ei tähän ole. Mutta mitä itse ajattelen, että mikä siellä vois olla taustalla, niin siitä on ehkä syntyny semmonen mielikuva tai ajatus ensinnäkin nyt näistä viimeisimmistäkin uutisoinneista, mitä oon lukenu, niin tuntuu, että siellä on ajatus, että se olis Seppo Tiitisen laatima lista. Ensinnäkin tämä nimi vähän johtaa ehkä harhaan. Ja toiseks tuntuu, että se lista olis joku semmonen, mis on nimilista varmasti todennetuista maanpetoksen tekijöistä. Elikkä henkilöistä, jotka olis todistettavasti syyllistyneet vakoiluun ja olleet värvättyjä agentteja. Siitähän ei myöskään ole kysymys, ainakaan ymmärtääkseni. Niin mä luulen, että tämä, että ajatellaan että kun se lista saatais julki, niin tulis nyt joku sellanen tieto nimenomaan sen yhden paperin kautta, mitä on nimenomaan haluttu pimittää jostakin syystä. Ja siinä kohdassa taas tullaan sitten siihen, että ehkä ajatellaan, että siellä nimenomaisesti suojellaan jotakin korkea-arvosta poliitikkoa tai entistä virkamiestä tai ketä tahansa. Elikkä tämmönen tulee ehkä just siitä, että kun sitä ei oo pystytty julkaisemaan, niin sitten aatellaan, että siellä on jotain kovin ihmeellistä ja erityistä.

Hannamiina Tanninen: Historioitsijan näkökulmasta, niin miltä keskustelu Tiitisen listasta ja sen julkaisemisesta sinun näkökulmastasi näyttää?

Mari Luukkonen: Täysin henkilökohtainen mielipide on se, että se yksi paperihan ei tosiaan kerro vielä yhtään mitään. En näe sen yhden paperin julkaisemiselle itse mitään kovin hyviä perusteita. Että sitte pitäs tietenkin se koko asia mahdollisimman hyvin selvittää kaikista niistä lähteistä, mitä ois mahdollista ympäri maailmaa sitten mahdollisesti kerätä, erityisesti Saksasta tai muualta. Mut et se yksi paperi ei hirveän paljoa tähän keskusteluun oikeasti anna kyllä lisää.

Hannamiina Tanninen: Ja ymmärsinkö oikein, jos ymmärsin, että jos joku vaikka nimi on Tiitisen listalla, niin se ei välttämättä tarkota, että on vakoillut Suomea vastaan tai olisi vakooja ylipäätään?

Mari Luukkonen: Siis kysehän on tosiaan kansainväliseltä kumppanilta saadusta, ilmeisestikin loikkarilta saaduista tiedoista. Tämmösiä tietojahan tietenkin Suojelupoliisin arkistossa oletettavasti on vaikka kuinka paljon, joissa on sitten mahdollisesti eri nimiä ja muita. Omassa väitöskirjassanikin toin esille, että löytyy myös semmonen paperi, ihan vastaavanlainen asiallisesti paperi, jossa todetaan, että loikkari kertoo, että Seppo Tiitinen on ollut agentti ja toiminut oikeasti KGB:n laskuun. Elikkä siitä voi vähän ikään kuin vertailukohtaa ottaa, että minkä tyyppisestä asiakirjasta on kyse.

Veli-Pekka Kivimäki: No niin. Mutt nyt ku meil on paikalla historioitsija, päästään vähän tarkisteleen sitte että minkälaiset olettamukset on totta ja mikä on enemmänki tarua, niin kevyemmällä jalalla liikkeelle. Yksi stereotyyppinen kuva tiedustelijasta trenssitakkinen mies puistonpenkillä lukemassa sanomalehteä, johon on leikattu reiät kurkkimista varten. Onks tämmöstä sanomalehtikikkaa oikeasti ikinä käytetty?

Mari Luukkonen: Edelleen sanon, että varmaa tietoa tästä ei ole, mutta epäilen, että ei juuri tuota. Mutta yhden tiedän varmasti, mitä kikkaa on käytetty. Lastenvaunuja työntävä nuori herrasmies ja siellä lastenvaunuissa onkin lapsen sijasta oikeasti ollut kamera ja pieni reikä, mitä kautta on kuvattu sitten tuolla Eiranrannassa.

Veli-Pekka Kivimäki: Se on tyylikäs temppu. Suomessa on kylmän sodan aikaan kokoonsa nähden ollu paljon tiedustelua, niin onkos Suomi ollut tiedustelun kannalta erityisen kiinnostava paikka?

Mari Luukkonen: Kyllä on ollu. Elikkä kolmanneksi vilkkainta on täällä ollu silloin kylmän sodan aikaan tiedustelu. Mutta sehän ei johtunu siitä, että Suomi olisi ollu niin mielenkiintonen, vaan tästä Suomen sijainnista tästä idän ja lännen välissä. Elikkä täällä on länsimaiset tiedustelu-upseerit pyrkineet saamaan sitten Suomen kautta tietoa Neuvostoliitosta ja neuvostoliittolaiset vastaavasti länsimaista. Että se on ollu silloinkin se yksi iso tekijä siinä. Toki sitten kaikki Suomeakin koskevat tiedot, niin mitä vaan on ollu mahdollista saada, niin toki neki on kiinnostaneet. Mutta se on se suurin tekijä varmasti siellä, minkä takia Suomi on kiinnostanu puolueettomana maana siihen aikaan.

Veli-Pekka Kivimäki: Entäs nykypäivänä, ollaanko me edelleen kiinnostavia?

Mari Luukkonen: Vois sanoa, että hyvin pitkälti samoista syistä ehkä edelleen. Toki nyt on sitten tämä Nato-jäsenyys uutena asiana. Elikkä samalla lailla kun silloinkin pyrittiin saamaan Suomen kautta tietoa Yhdysvaltojen tekemisestä tai näin sen mukaan, kun mahdollista, niin nyt tietysti esimerkiks Nato-asiat kiinnostaa. Ja totta kai sitte Suomen kannat EU:ssa ja Natossa. Elikkä kyllä se suomalainenkin ulkopolitiikka kiinnostaa.

Veli-Pekka Kivimäki: Entäs sitten, jos käännytään tonne Ratakadun suuntaan, ni oliko Supolla Ratakadun historiallisessa korttelissa aikanaan pahamaineisia sellejä?

Mari Luukkonen: Suojelupoliisilla ei oo ollu silloin, vuonna 89 tuli nää esitutkintaoikeudet, elikkä Suojelupoliisin sellejä ei ole kyllä ollu siellä. Mutta siinähän oli silloin aikanaan sisäpihalla tää vankilarakennus, joka edeltäjien aikana rakennettiin ja oli sitte KRP:n käytössä, koska KRP oli siinä samassa korttelissa. Mutta kyllä siellä on mahdollisesti sitten puhutettu myös Suojelupoliisin toimesta jotain, mutta eivät oo olleet Suojelupoliisin pidättäminä siellä.

Hannamiina Tanninen: Nyt kun tuli puhe tästä historiallisesta ja todella kauniista Ratakadun korttelista, jossa tosiaan, kuten mainitsin, niin Supo ja sen edeltäjät ehtivät toimia yli 100 vuoden ajan. Viime keväänä Suojelupoliisi muutti Ratakadulta. Minkälaisia tuntemuksia lähtö Ratakadulta herätti historioitsijassa, joka on kuitenkin tehnyt myös pitkän uran Suojelupoliisissa?

Mari Luukkonen: Nyt mä en haluais, että musta sais jotenkin tunteettoman kuvan, mutta ehkä myös toisaalta historioitsijana ymmärtää, että aika aikaansa kutakin. Mutta olihan se haikea hetki, kun oivalsi itse siellä olevansa varmastikin viimeistä kertaa fyysisesti paikalla. Kyllä siinä vähän muisteli sitä omaakin virkauraansa sitten.

Hannamiina Tanninen: Onko sinulla joku hauska tai mieleen jäänyt tai erityisen tärkeää muisto Ratakadulta, minkä haluaisit jakaa meidän ja kuuntelijoiden kanssa?

Mari Luukkonen: No ei nyt oikeastaan erityisesti just siihen Ratakatuun liittyen tule mieleen. Mutta yksi ehkä traumaattinen kokemus, jota ei ehkä kyllä pitäisi kertoa, mutta ajatus siitä, että mitä kaikkea voi tapahtua asiakirjoja kuljetettaessa. Yhden asiakirjan olen kerran vahingossa päässyt hukkaamaan ja rehellisenä virkahenkilönä tein siitä heti kirjallisen ilmoituksen ja selvityksen. Kunnes heti sen esihenkilölleni jätettyäni sain tiedon, että paperi on löytynyt eikä se ollutkaan loppujen lopuksi hukassa oikeasti. Tämmönen traumaattinen kokemus on ehkä jäänyt mieleen. Silloin kyllä olin töissä siellä Ratakadulla, mutta tämä ei tapahtunut siellä Ratakadun tiloissa.

Hannamiina Tanninen: Onko jotain urbaania legendaa tai jotain muuta tarinaa, minkä vielä haluaisit jakaa Suojelupoliisin historiasta tai Ratakadulta?

Mari Luukkonen: No oikeastaan tulee mieleen ehkä se, mistä monta kertaa kuulee, että olis poltettu uunissa papereita ja niitä olisi sitten lennelly sieltä hormin kautta kadulle sinne. Mulla on semmonen käsitys, että tässä on puolet totta tästä legendasta. Että juurikin siinä äsken mainitussa vankilarakennuksessa, joka sijaitsi siellä sisäpihalla, siellä oli polttouuni, jossa tiedän, että kun on tullu välillä käskyjä vanhoja papereita ja mappeja hävittää, niitä, mitä ei oo tarkotus ollu viedä arkistoon, niin siellä sitten eräs etsivä on näitä tämmösiä papereita poltellu. Ja toden totta, ihan palaminen ei mennyt loppuun asti, kun niitä sitten sinne sisäpihan puolelle lenteli. Mutta tietääkseni ei sentään ihan sinne kadulle asti.

Hannamiina Tanninen: Tällä kaudella me kaikilta vierailta kysymme vielä tarinan, jota ei muualta kuule ja olemme pyytäneet sinuakin valmistelemaan tällaisen tarinan. Eli minkälainen tarina sinulla on kerrottavana?

Mari Luukkonen: Se oli oikeastaan kyllä toi äskönen traumakokemus, että tässä siihen –

Hannamiina Tanninen: Ei kuule mitään hätää, mut kun se on vaan aina niin mielenkiintosta just kuulla tosta Ratakadusta ja sitten noista kaikista vakoojakeinoista ja muista vastaavista, niin –

Mari Luukkonen: Joo no mulla ei kato niitä niin hirveästi oo, ku mä en oo ollu niis operatiivisissa tehtävissä [naurua].

Veli-Pekka Kivimäki: Onko vielä jotain, mitä haluut mainita, mitä ei olla tajuttu kysyä?

Mari Luukkonen: Oikeestaan sellanen ainoastaan tulee mieleen ja viitaten vähän tähän, et ku täs ollaan peilattu vähän tota menneisyyttä ja nykyisyyttä, niin omassa väitöskirjassakin vähän mietin sitä, että mikä siinä niin sanotussa suomettumisen ajassakin oli ehkä vaarallisinta. Tulin itse siihen tulokseen, että lopulta ehkä kaikkein vaarallisinta oli kuitenkin se yleinen salailun kulttuuri, että ei puhuttu asioista avoimesti, vaan julkisuudessa annettiin ymmärtää jotakin aivan toista, mikä sitten oli siellä todellisuudessa päätöksentekijöillä se totuus ja todellisuus. Niin nyt tässä ajanhetkessä Venäjän suhteen tästä salailusta on todellakin luovuttu. Nyt puhutaan julkisesti, kerrotaan karkotuksista ja muista. Mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki vaarat olis ohi, että nyt tietenkin muunlaisia vaaroja on ja katotaan nyt, minkälainen tää totuuden jälkeinen aika –

[loppumusiikki puheen taustalla] 

Mari Luukkonen: - kun on kaikenlaista disinformaatiota ja muuta leviää. Et ikään kuin siihen salailuun paras lääke on se, että viestitään ja kerrotaan asioista oikein, niin se on toisaalta nyt myös tässä totuuden jälkeisessä ajassa sitten ehkä se paras lääke.

Veli-Pekka Kivimäki: Sitähän täs Supodissakin tehdään, että –

Mari Luukkonen: Sitähän tässä [naurahtaa].

Veli-Pekka Kivimäki: - päästään näitä tarinoita täällä kertomaan.

Hannamiina Tanninen: Kiitoksia oikein paljon vierailu ja erinomaisista analyyseista ja kommenteista. 

Mari Luukkonen: Kiitos.

Veli-Pekka Kivimäki: Jos jokin jäi askarruttamaan nyt tämän jakson aiheissa, niin ne kysymykset voi lähettää osoitteeseen [email protected].

[musiikkia]