Romahtaako Venäjä? – Itänaapurin sisäinen tilanne

Hannamiina Tanninen: Tervetuloa Supodiin. Tässä podcastissa keskustellaan tiedustelusta ja Suojelupoliisin toiminnasta. Minun nimeni on Hannamiina Tanninen –

Veli-Pekka Kivimäki: Ja minä olen Veli-Pekka Kivimäki.

Hannamiina Tanninen: Luvassa on tarinoita, joita et muualta kuule. Tässä jaksossa aiheenamme on Venäjän sisäinen tilanne. Venäjän sisäinen kehitys vaikuttaa hyvin merkittävällä tavalla Suomen turvallisuuteen. Suojelupoliisi on arvioinut, että Venäjä on suurin uhka Suomen kansalliselle turvallisuudelle. Tiedustelupalveluna Suojelupoliisin yksi keskeisimmistä tehtävistä onkin tuottaa tietoa Venäjän tilanteesta Suomen valtiojohdolle. Tätä työtä Suojelupoliisissa on tehnyt jo vuosien ajan analyytikkomme Timo. Luvassa on siis harvinaislaatuinen kurkistus Venäjän tämänhetkiseen sielunmaailmaan. Tervetuloa vieraaksi, Timo.

Timo: Kiitoksia. 

Veli-Pekka Kivimäki: Hyökkäyssodan alusta lähtien on spekuloitu Venäjän sisäisellä vakaudella. Mikä sinun valistunut näkemys, Timo, on tästä, että romahtaako Venäjä?

Timo: Lyhyesti sanottuna ei romahda. Ei se romahda mihinkään, mut se saattaa pahimmassa tapauksessa omalta kannaltaan horjahtaa. Ja se tilanne saattaa syntyä, jos tää nykyinen sinänsä vahva yhtenäisyys ja itse asiassa kaikille Venäjän osapuolille sopiva eräänlainen pakonomainen sisäisten konfliktien välttäminen pettää. Ja jos valtiojohto jostain syystä saisi vakavasti otettavan julkisen haastajan. Aikanaan oli Gorbatshov vastaan Jeltsin Neuvostoliitossa ja seuraukset tiedetään. Mutta on hyvin epätodennäköistä, että Venäjä varsinaisesti romahtais. Sitten on tietysti toinen kysymys, että kestääkö se sodan, mikä on aikamoinen haaste yhteiskunnan kestävyydelle. Tässäkin vastaus on, että todennäköisesti se kestää. Sitten on eri asia, että kestääkö Venäjä rauhan. Koska on epäselvää, että mikä riittää voiton julistamiseen, rauhasta neuvottelemiseen ja itse rauhan aikaansaamiseen. Ennen kaikkea tärkeetä on, että Venäjä pystyis välttämään yleisen liikekannallepanon. Se on itse asiassa uhka valtiojohdolle siinä mielessä, että yleinen liikekannallepano nostaa sodan hintaa koko väestölle. Ja se voi aiheuttaa eripuraisuutta. Toiset joutuu uhraamaan enemmän kun toiset ja syntyy ylipäätänsä keskustelua ja riitaa siitä, että mitä tämmösen tilanteen edessä pitää tehdä. Minkäänlaisia seurauksia voidaan kestää, mikä on reilua, mikä on epäreilua. Jos Venäjä joutuu turvautumaan yleiseen liikekannallepanoon, siis käytännössä laajentamaan sotaa, niin sitten pitää rintamalla saada aika nopeasti aikaan sellainen tilanne, että se voidaan julistaa voitoksi ja voidaan keskeyttää sota. Sitten on tietysti toinen kysymys, että kestääkö Venäjä tulevaisuudessa edessä olevan vallanvaihdon. Siihenkin voi todeta, että kyllä se todennäköisesti jollakin tavalla kestää. Venäläinen tarkkailija Gleb Pavlovsky, jonka kuoli itse asiassa tän vuoden alussa, totesi jo vuonna 2016, että tää Venäjän systeemi, niin kun siellä sanotaan, siellä puhutaan usein termillä sistema, joko Putinin systeemi tai Venäjän systeemi, et se on Putinin kaudella luotu sen verran lujaksi et kuka tahansa on seuraava presidentti, niin hän joutuu hallitsemaan tän järjestelmän kautta.

Hannamiina Tanninen: Tuossa mainitsitkin Venäjän provosoimattoman hyökkäyksen Ukrainaan, mikä nyt edelleenkin jatkuu ja hyökkäyssodan on ennustettu jatkuvan edelleenkin vielä pidemmän aikaa. Mikä sinun arviosi mukaan pitää sodan käynnissä?

Timo: No tää sodan jatkuminen sinänsä ja se sota ei oikeastaan ole merkittävällä tavalla kenenkään etu, mutta se sodan voittaminen on. Tietysti joillekin piireille voidaan ajatella itse sodastakin olevan etua, mutta Venäjä kokonaisuutena, ajatellaan nykyistä valtiojohtoa, niin se ei periaatteessa tarvinnut tätä sotaa. Mut käytännössä strateginen ja poliittinen etu on sodissa aina olennaisinta. Ja sitten voidaan nähdä jotain rajatumpaa, taktista tai ikään kuin teknistä hyötyä sodasta. Strategises mielessä tästä sodasta voidaan nähdä olevan Venäjälle hyötyä kolmella tavalla. Ensinnäkin se on vakava varoitus länsimaille. Konkreettinen varoitus siitä, että Venäjän erityisten etujen vyöhykkeelle, sen turvallisuusvyöhykkeelle, ei pidä tunkeutua ja jos näin tehdään, niin seurauksena voi jopa olla sota. Toinen on se, että Venäjä pystyy vaikeuttamaan Ukrainan integroitumista länteen. Ainakin nyt Nato-jäsenyys näillä näkymin pystytään estämään. Venäjän kannalta optimaalinen ratkaisu on tietysti se, että saatais Ukraina sitten kokonaan Venäjän etupiiriin sillä tavalla, että siellä on luotettava hallitus ja järjestelmä. Kolmas näkökohta on se, että Venäjän valtiojohto voi jossain määrin lujittaa omaa asemaansa osoittamalla, että valtakunta on hyökkäyksen kohteena. Tästä hyökkäyksen päämäärästä, Venäjään kohdistuvasta uhkasta, on sit erilaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä kyseessä on länsimaiden pyrkimys alistaa Venäjä ja vähintäänkin neutraloida sen kansainvälinen vaikutusvalta. Toisten piirien, vähän radikaalimman näkemyksen mukaan, tavoitteena on peräti Venäjän tuhoaminen. Eli Venäjään kohdistuu eksistentiaalinen uhka. Näistä mielipide-eroista riippumatta valtiojohto voi tätä näkökohtaa korostaa oman asemansa lujittamiseksi ja tietysti oman politiikkansa tukemiseks. Rajatummassa mielessä Venäjälle voi nähdä olevan hyötyä sodasta siinä, että ensinnäkin pelastetaan tää Itä-Ukrainan Donbassin venäjämielinen, venäjänkielinen, osittain etnisestikin venäläinen väestö ja otetaan tää alue Venäjän haltuun. Täähän sopii siihen kuvaan, että Venäjä suojelee tätä niin sanottua venäläistä maailmaa, etnisiä venäläisiä tai Venäjään samaistuvia, venäjää puhuvia ihmisiä. Ja onhan siinä sitten tietysti tiettynä bonuksena lisää maata, taloudellisiakin voimavaroja. Toinen tekninen näkökohta on se, että voidaan turvata maayhteys Krimille ja Krimin huoltaminen. Kolmantena sitten vähän laajemmassa mielessä samalla suunnalla Venäjä voi hankkia vahvemman aseman Mustallamerellä ja samalla merkata ikään kuin Mustaamerta aiempaa enemmän Venäjän etupiirin osaksi. Ja sit jos ajatellaan ihan kapeasti, niin ainahan aseteollisuudelle on hyötyä sodasta. Se saa lisää huomiota, se saa valtiontukiaisia, se saa voimavaroja. Ja se voi vaatia niitä itselleen hyvin perustein ohitse muiden, ehkä valtakunnan kehittämisen kannalta vielä tärkeämpien siviilialojen. Sit voidaan tietysti ajatella ihan kapeasti, että asevoimille tulee lisää myötätuntoa, kun pojat taistelee isänmaan puolesta. Täytyy aina muistaa, että vaikka ihmiset pitäisivät sotaa sinänsä vääränä tai sen johtamista kehnona, niin kun nyt muun muassa Jevgeni Prigozhin totesi, niin kukaan ei halua, että oma maa häviää. Ja sotilaat saa tietynlaista sympatiaa osakseen ihan sen takia, että he nyt asettavat henkensä peliin oman maan puolesta. Tässä nyt on valtiojohdon kannalta kuitenkin se haaste, että tää operaatio pitäis saada jotenkin selkeästi menestymään eikä tää sota sais venyä liikaa ilman kunnollista tulosta. Joten voi olla, että voitoksi pitää sitten tyytyä julistamaan se, että nää nyt jo vallatut alueet pidetään Venäjän hallussa eikä oteta koko Ukrainaa haltuun. Ja sitten todetaan, että demilitarisaatio, joka oli yksi sodan päämäärä, on saavutettu, koska Ukrainan sotilaallista voimaa on kulutettu riittävän paljon. Sit on vähän vaikeampi sanoa, että miten selitetään denatsifikaatio, joka oli sotilaallisen operaation toinen tärkeä päämäärä. Se vaatii sitten hieman poliittista retoriikkaa ja taiturointia. Mutta jos hyväksytään se, että koko Ukrainaa ei voida vallata, niin kyllä tällekin päämäärälle joku hyvä selitys keksitään. 

Veli-Pekka Kivimäki: Mainitsit, Timo, äsken Jevgeni Prigozhinin, joka oli yksityisen sotilasyritys Wagnerin johtaja. Juhannuksena nähtiin erikoinen näytös, kun Wagnerin joukot aloittivat kapinan Venäjän sotilaallista johtoa vastaan Prigozhinin johdolla. Joukkohan pääsi 200 kilometrin päähän Moskovasta ja tässä kohtaa sitten Prigozhin luopui tästä kapinayrityksestä. Moni seurasi tätä tapahtumaa hämmentyneenä ja täähän sai vielä loppunäytöksen siinä, kun lokakuun lopussa Prigozhin kuoli, kun häntä ja muuta Wagnerin johtoa kuljettanut lentokone putosi. Mistä, Timo, sinun nähdäksesi tässä juhannuksen tapahtumissa oikein oli kyse?

Timo: Ihan tarkasti kukaan ei tiedä, mitä kaikkea siinä loppujen lopuks tapahtui ja mitä oli taustalla. Mutta kyllä siitä nyt ainakin kaksi asiaa voidaan todeta ilmiselvinä faktoina. Et se ei ollut valtiojohdon juoni joidenkin pettureiden paljastamiseksi tai oman aseman lujittamiseksi, et kyl se oli ihan todellinen kapina. Toinen on sitten se, että ilmiselvästi Prigozhin arvioi tilanteen väärin ja sillä tavalla, että hän uskoi saavansa enemmän tukea kuin mitä sitä lopulta sitten tuli. Tässä on tietysti taustalla se, että Prigozhinilla oli syytä olettaa, että asevoimien johtoa ja puolustusministeriötä vastassa on merkittävä oppositio, jolla on poliittista tukea. Jos ryhdytään reippaaseen suoraan toimintaan, niin voidaan aaada vähintäänkin asevoimien johto ja puolustusministerikin vaihtumaan ja voidaan kenties kääntää sodan suuntaa. Tää merkitsee sitä, että pinnan alla Venäjällä kyllä on jännitteitä, erimielisyyksiä siitä, että miten tätä sotaa pitäis käydä, mikä sen päämäärän oikeestaan pitäis olla. Prigozinin kapina edusti tämän erimielisyyden kärjistymistä ja konkretisoitumista. Mutta sitten Prigozhin arvioi kannatuksensa väärin. Hän sai kyllä sympatiaa, mutta ei sitten niin paljon kannatusta, että hän olis pystyny etenemään Moskovaan asti. Ja valtiojohto pienen epäröinnin jälkeen sai sitten jotenkin rivinsä kokoon ja onnistui päättämään tän kapinan. Aika moni oli sitä mieltä, että kyllähän Prigozhin tässä käytännössä hankki itselleen kuolemantuomion. Mutta se, että se tuli näin myöhään ja että häntä ei ensin rangaistu johdonmukaisesti ja ankarasti, oli kyllä isku valtiojohdon uskottavuudelle ja se jätti venäläistenkin mieliin monia kysymyksiä. Kun toimittajia ja toisinajattelijoita heitetään vankilaan hyvinkin pitkäks aikaa pelkästä valtiojohdon arvostelemisesta, niin sitten aseellisen kapinan käynnistäjä ja edistäjä jää ensiksi ilman varsinaista rangaistusta. No sitten asiat pistettiin järjestykseen, mutta kyllä tästä kolhu jäi valtiojohdon maineeseen asioiden päättäväisenä hoitajana.

Hannamiina Tanninen: Puhuttaessa Venäjän valtiojohdosta, jota vastaan tuo kapinakin jossain määrin oli, ja kun käydään siitä julkista keskustelua, niin käytännössä keskustellaan presidentti Putinista ja hänen asemastaan. Uutisotsikoita ja analyysejä lukiessa voisi melkein kuvitella, että Putin päättää Venäjällä kaikesta. Miten sinun näkemyksen mukaan, kuinka yhtenäinen Putinin hallinto on tällä hetkellä ja päättääkö Putin tosiaan Venäjällä kaikesta?

Timo: Hallinto on itse asiassa hyvin yhtenäinen. Tosin ikään kuin negatiivisessa mielessä sillä tavalla, että nykyiselle järjestelmälle ja sen toiminnalle ei ole mitään uskottavaa julkista vaihtoehtoa, ei ole haastajaa. Toisaalta hyvin harva eliitin tai kansan piirissä haluaa mitään radikaalia suunnanmuutosta. Ja nyt sitten kun käydään sotaa, niin yhtenäisyyttä tukee se, että ei kukaan halua, että oma kansakunta häviää sodan. Valtiojohdon kannalta tietysti sodan epäonnistunut päättyminen, mahdollinen epävarmuus siitä, mitä on oikeestaan saatu aikaan, mihin pystytään jatkossa, vaarantaisi yhteiskunnan vakauden. Se ei kyllä ole eliitin piirissä kenenkään etu. Voidaan tietysti vaihtaa linjaa, mutta epävakautta pelätään. Julkisivun takana on erimielisyyttä kyllä siitä, että mihin suuntaan tästä pitäis mennä. Kun ajatellaan näitä päämääriä, joita Venäjällä on asetettu, pitää olla vauraampi, kansainvälisesti vaikutusvaltaisempi, pitää olla vakaampi yhteiskunta, vähän niin kuin onnellisempi yhteiskunta, niin nyt on menty arveluttavaan suuntaan. Eliitin piirissä valtiojohdon sisällä ei ole ihan täyttä yksimielisyyttä siitä, että mitä oikeastaan pitäis tehdä. Tietynlainen epävarmuus vallitsee. Suuri kysymys on se, että miten tää sota voitetaan tavalla, joka voidaan selittää kaikille osapuolille, kansalle, eliitille, ulkomaille sillä tavalla, että kasvot säilyy. Mikä riittää siihen. Tää Putinin asema, sen korostuminen, se nyt on ollu länsimaissa eräänlainen virheajattelu tai liiottelu. Tästähän on Timothy Frye Putinia koskevassa kirjassaan ”Week Strongman” todennu, että meillä on ollu vastakkain kaksi vähän liian äärimmäistä ajattelua. Että on niin sanottu putinologia, joka absolutisoi Putinin merkityksen ja aliarvioi Venäjän yhteiskunnan, historian merkitystä. Ja sitte on sitä vastassa Venäjän erikoislaadun korostaminen, jossa taas sitten absolutisoidaan yhteiskunnan ja Venäjän historiallisen kehityksen merkitys ja arvellaan, et Venäjä on menneisyytensä vanki eikä esimerkiks koskaan kehity demokratiaksi. Tämmöinen dikotomia meillä on ollu olemassa. Ehkä nyt viime vuosina sentään tutkimuskirjallisuudessa on tuotu enemmän esiin sitä, että kaikki ei sentään riippuu Putinista, vaikka Venäjä onkin presidenttivaltainen ja todennäköisesti aina vahvan johtajan valtio. Kirjassa ”Putin vs. the People”, jonka Samuel Greene ja Graeme Robertson kirjoittivat, brittiläinen ja amerikkalainen tutkija tässä joku aika sitten, he toivat esiin osuvan näkökulman, että ei pitäis puhua Putinin Venäjästä, vaan Venäjän Putinista. Kansakunnalla ikään kun on semmonen johtaja, jonka se ansaitsee tai jonka se tosiasiassa tarvitsee, jopa haluaa. Jos Putin tästä nyt sitten siirtyis syrjään, joku muu tulis tilalle, niin tiettyjä muutoksia epäilemättä tulis, mutta ei välttämättä kovin paljon. Ellei Venäjällä tapahdu jotain täysin yllättävää, suoranaista katastrofia. Jotain hallitsematonta muutosta, kun ei ole pystytty hoitamaan tärkeitä tehtäviä yksimielisesti ja joudutaan umpikujaan. Jos tällaista ei tapahdu, niin todennäköisesti me emme näe Putinin poistumisen jälkeen mitään merkittävää muutosta Venäjän olemuksessa tai sen politiikassa.

Veli-Pekka Kivimäki: Eli käytännössä Putinin jälkeisessäkin ajassa tää Venäjän järjestelmä kestää.

Timo: Kyllä se siltä näyttää. Tämmösiä pysyviä piirteitä Venäjällä on tämä luja toimeenpanovalta, valtion johtajan voimakas ohjaava rooli. Siihen liittyy sellanen näkökohta, et kansalaiset oikeastaan odottaa kans sitä. Kansalaiset ikään kuin haluavat tulla hallituksi. Se on Venäjällä pitkä perinne, jonka vastapainona kansa sitten pyrkii toimimaan sääntöjä vastaan korruption ja tietynlaisen arkipäivän anarkian avulla. Todennäkösesti parlamentti on Venäjällä aika heikko. Se säätää lähinnä lakeja, joilla sitten toteutetaan valtiojohdon päättämää strategiaa. Toisaalta Venäjä, kun se on suuri valtio, siellä on suuria alueellisia eroja. Siellä on koko ajan pelko siitä, että nämä alueelliset erot saattaa kärjistyä ja valtakunnan yhtenäisyys eri ongelmien johdosta, voi olla etnisiä jännitteitä tai taloudellis-sosiaalisia ongelmia, horjuu. Tämän horjumisen estäminen on kyllä minkä tahansa Venäjän valtiojohdon yksi olennainen päämäärä.

Veli-Pekka Kivimäki: Jos katsotaan sitten noita Venäjän kehitysnäkymiä vielä edellistä jatkaen, niin mitä arvioit, että missä Venäjä on 10 vuoden päästä?

Timo: Siinä voisin siteerata valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisua vuodelta 20, ”Govorit Moskva – Moskova puhuu, Venäjän strategisen viestinnän erityispiirteet.” Siinä julkaisussa todettiin, että Venäjä on venäläisittäin johdettu tai äärimmäisen hallittu demokratia ytimessään tarve ylläpitää yhtenäisyys ohjaamalla ihmistä toimi- tavoitetta palvelevaan suuntaan. Minusta se on ihan hyvä määritelmä. On aika todennäköistä, että tällainen venäläisittäin johdettu hallittu demokratia, no vähän rumemmin sanottuna autoritäärinen järjestelmä, joka koittaa turvata yhtenäisyyden kaikilla aloilla, on todennäköisesti se Venäjän tulevaisuus. Vuonna 2015 Venäjän ulko- ja puolustuspoliittisen neuvoston johtajan Sergey Karaganov, joka on merkittävä ajattelija, tarkkailija, mainitsi, että tuohon aikaan venäläisten enemmistö on saanut haluamansa. Mikä on henkilökohtaisen vapauden ja kauppojen hyllyt täyteen tavaraa. Näin ollen oikeusvaltio tai kehittynyt demokratia ei ole väestön välitön kiinnostuksen kohde. No sekin on ihan hyvä määritelmä. Mä uskon, että tämä logiikka pätee edelleen. Kysymysmerkkinä vaan on se, että kun vapaudesta on jouduttu aika lailla tinkimään, vaikka venäläiset siihen sopeutuu, niin tässä on järjestelmässä aikamoinen haaste. Toinen on se, että saadaanko kauppojen hyllyt pysymään täynnä tavaraa, kun sanktiot ja Venäjän kansainvälinen eristäytyminen vaikeuttaa huoltoa. Toistaiseks se toimii, ainakin suurissa kaupungeissa tavaraa on ihan riittävästi. Todennäköisesti tämä nykyinen tilanne, se riittää Venäjän vakauden pohjaksi ainakin kansalaisten valintojen näkökulmasta. Jos yleinen liikekannallepano vältetään ja jos tässä sodassa ei tule jotain odottamatonta tappiota. Ja jos sitten valtiojohto pysyy siinä määrin yhtenäisenä, että se pystyy pitämään sekä eliitin että kansanjoukot riittävästi kurissa. Venäjän perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Valery Zorkin, joka nyt on kyllä yksi järjestelmän tukipylväistä eikä mikään dissidentti, totesi tuossa viitisen vuotta sitten, siis lokakuussa 2018 perustellessaan Venäjän perustuslakiuudistusta, että yhteiskunnallisen jännityksen suurin syy Venäjällä ovat ratkaisemattomat sosiaalis-taloudelliset ongelmat. Tää on aika kova kannanotto järjestelmän kannattajalta. Zorkin totesi, että on vielä kuljettava pitkä matka todelliseen yhteiskunnalliseen sopimukseen. No nyt kun meillä on sanktiot ja sota ja Venäjä pyrkii kääntämään ulkopolitiikkansa suuntaa, niin tässä tilanteessa on todella suuria haasteita. Ja sosiaalis-taloudellisten ongelmien hoitaminen ja samaan aikaan ulkopolitiikan aktivoiminen uudella tavalla kyllä aiheuttaa aikamoisia jännitteitä. Sen takia tähän Venäjä-kuvaan 10 vuoden etäisyydellä sisältyy kyllä epävarmuustekijöitä. Mutta kyllä silti uskaltaisin sanoa, että todennäköisesti Venäjä 10 vuoden kuluttua on aika paljon samannäköinen kuin tällä hetkellä. Se on nykyisen kaltainen valtio. Toisaalta jos tää nykyinen hankala aikakausi jatkuu, niin Venäjä on jonkinlaisen stagnaation tilassa. Tätä aika yleisesti ennustetaan ja tätä venäläiset itsekin pelkäävät. Talous on aiempaa yksipuolisempi ja monista kunnianhimoisista päämääristä teknologian ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä on jääty jälkeen. Venäjä on nykyistä riippuvaisempi Kiinasta ja sen on todennäköisesti aika vaikea pitää näitä uusia kumppaneita Afrikassa ja muualla maailmassa, joita yritetään hankkia, tukenaan, jos ei sillä ole riittävästi pelimerkkejä, joilla jakaa etuja näille uusille kumppaneille. Varojen pitäis riittää sekä sisäisten haasteiden hoitamiseen että aktiiviseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ja se on aika kova haaste. Uskon, et Venäjä selviää siitä jollakin tavalla, mutta on täysin mahdollista, että vielä 10 vuoden päästä se ei ole niin vahva kuin se oli aikaisemmin. Se aiheuttaa Venäjällä lisää turhautumista ja ärtymystä, mikä saattaa sitten purkautua aggressiivisina eleinä. Joten näin ollen täysin mahdollista, että meillä 10 vuoden kuluttua on suunnilleen nykyisen näköinen, mutta aiempaa turhautuneempi Venäjä.

Hannamiina Tanninen: Jos katsotaan ehkä viiden, ehkä 10, ehkä 20 vuoden päähän, mutta jollain aikataululla Putininkin valtakausi Venäjän johdossa loppuu. Mikä on veikkauksesi, että mitä tapahtuu Putinin jälkeen?

Timo: Mä uskoisin, että Venäjä edelleen käsittelee tätä sisäisen yhtenäisyyden tilaa. Se on sille oikeestaan olennainen asia, et yhteiskunta saadaan pysymään toimintakykyisenä, vaurastuvana ja yhtenäisenä niin, ettei siellä synny ainakaan mitään etnisiä jännitteitä ja uhkaa siitä, että reuna-alueilta lähtis joitakin alueita omavaltaisesti pyrkimään jopa jonkunlaiseen itsenäistymiseen. Tää on semmonen venäläisten uhkakuva, joka heitä aina on kiusannut. Toisaalta taas kun ajatellaan sitä, mitä Putinin kaudella on tapahtunut, yhteiskunta on itse asiassa aika luja, mutta se on mennyt jähmeämpään suuntaan ja sen ilmoittamat lupaukset siitä, mitä jatkossa tulee, on jääneet jossain määrin täyttymättä. Ennen kaikkea nyt on sodan takia aika suurta epävarmuutta, niin on hyvin mahdollista, et Venäjällä taas niin kuin ennen vanhaan Neuvostoliitossa, tämä kuilu sanojen ja tekojen, suunnitelmien ja käytännön välillä on jyrkempi kuin tällä hetkellä. On tietysti täysin mahdollista, että Venäjä paradoksaalisesti muistuttaa Neuvostoliittoa hieman enemmän kuin mitä se muistutti vielä parikymmentä vuotta sitten. Voidaan olettaa, että Venäjä on vakaampi, mutta se on aiempaa jähmeämpi. Ja sen kyky ylläpitää Neuvostoliiton tapaista asemaa kansainvälisessä politiikassa horjahtelee jonkin verran. Ei ratkaisevasti, mutta sen verran, että se aiheuttaa Venäjällä pohdintaa ja turhautumista. Ja keskustelua ainakin kulissien takana siitä, että mihin suuntaan tätä valtakuntaa pitää kehittää ja onko tämä Putinin luoma järjestelmä sitten kuitenkaan se, joka olis paras mahdollinen. Varsinkin tää suhteiden katkeaminen Ukrainaan on kyllä semmoinen asia, jota venäläiset joutuu käsittelemään jatkossa hyvinkin paljon. 

[loppumusiikki puheen taustalla] 

Timo: Pelkästään sen johdosta todennäköisesti. Yhtenäisen pinnan alla on paljon jännitteitä ja ärtynyttä keskustelua siitä, että mihin suuntaan tän valtakunnan pitäis mennä.

Veli-Pekka Kivimäki: Kiitos oikein paljon vierailusta, Timo.

Timo: Kiitoksia.

Veli-Pekka Kivimäki: Kiitos kun kuuntelit Supodia. Jos jokin asia jäi askarruttamaan tai haluat lähettää meille palautetta, voit laittaa viestiä osoitteeseen [email protected]. Voit lähettää kysymyksiä myös Suojelupoliisin Instagram-tilille.

[musiikkia]