”Turhauttaako se, että tietää muttei voi kertoa?” – Supo julkisuudessa

Äänitteen kesto: 21 min

SN:    Saana Nilsson
PH:    Pekka Hiltunen
JR:    Jyri Rantala

Alkujuonto: Tervetuloa Supoon. Tässä podcastissa, jonka tarinoita et muualta kuule, keskustelemme tiedustelusta, suojelupoliisin toiminnasta sekä kansallisen turvallisuuden kysymyksistä.

SN: Haluamme avata Supon toimintaa uudella tavalla. Minun nimeni on Saana Nilsson.

PH: Minä olen Pekka Hiltunen.

SN: Tervetuloa mukaan.

PH: Toimittajat etsivät aina uusinta tietoa, jonka he haluavat kertoa juuri ensimmäisenä kaikelle kansalle. Mutta miltä tuntuu, kun yhtäkkiä onkin ainutlaatuisen ja kutkuttavan tiedon äärellä, eikä siitä voi kertoa kenellekään. Tästä meillä on kertomassa tänään Supon entinen viestintäpäällikkö ja nykyinen esikuntapäällikkö Jyri Rantala. Tervetuloa Jyri!

JR: Kiitoksia.

SN: Eli sä oot siis esikuntapäällikkö. Meiän pitäis varmaan tietää, et mitä sinä teet, kerran sä oot meidän pomo, [hymähtää] mutta voisitko vielä kertoa lyhyesti että mitä sun työhön kuuluu? 

JR: Jos se on jäänyt epäselväksi, voidaan ottaa se lähetyksen jälkeen. Mutta otetaan nyt hyvin pelkistetysti, eli kun saatiin uusia tiedustelutoimivaltuuksia virastolle, pitkään kaivattuja uusia toimivaltuuksia, tuossa reilu vuosi sitten, ja mietittiin, että miten me saatais niistä paras hyöty irti, sekä itsemme että ennen kaikkea sit meidän kumppaneidemme ja asiakkaiden kannalta, niin perustettiin pieni mutta pippurinen esikuntayksikkö. Sen tehtävänä on sitten toimia eräänlaisena postikonttorina, varmistaa se, että meille tulevat... sisään tulevat pyynnöt käsitellään asianmukaisesti. Ja ennen kaikkea sitten se, että meidän asiakkaat, kumppanit ja viraston johto saa sen kaiken meillä käytettävissä olevan tiedon oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Ja minunhan ei tarvitse tehdä mitään, koska hyvä tiimini, yksikköni huolehtii kaikesta.

SN: No, kiinnostavaahan sinussa on se, että sä oot pitkän linjan toimittaja, niin miten ihmeessä sä halusit tulla Suojelupoliisiin töihin? Miksi?

JR: No, se on pitkä tarina, mutta otetaan se lyhyesti. Tietenkin liittyy siihen, et mä jossain vaiheessa rupesin miettiin, että voisko vielä toimittajauran lisäksi tehdä jotain muuta. Ja sit, kun olin saanut kristallisoitua sen, että haluaisin ehkä kokeilla viestintähommia, niin itse asiassa ei hirveen montaa vaihtoehtoa ollut. Koska toimittajan työ on yksi maailman parhaista töistä ja yksi mielenkiintoisimmista, niin en halunnu sit mennä mihinkään, ikään kuin lähtökohtaisesti kuivakkaan virastoon töihin. Aika sopivasti sitten siinä vähän niin kuin tilaisuus teki varkaan, jos sitä näin poliisissa voi tätä sanontaa käyttää, ja tuli tämä on Suojelupoliisin viestintäpäällikön paikka avoimeksi. Ja hain sitä, ennen kaikkea tietysti kahdesta syystä. Toinen on se, että talo ulkoapäin katsottuna oli tietysti paitsi mielenkiintoinen, ni erittäin mystinen. Oli aina tietysti toimittajana kiinnostanut se, että mitä näitten seinien sisäpuolella tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Ja sitten toisaalta se, että ymmärsin tietysti viestintäihmisenä sen, että kuinka paljon mahdollisuuksia on kehittää Suojelupoliisin viestintää. Joka jo siinä vaiheessa oli ottanut melkoisia kukon askelia eteenpäin.

SN: No, turhauttiko toimittajana koskaan Supon meininki?

JR: Oikeastaan siihen oli sillä tavalla tottunut. Että se on paikka, josta ei tule tiedotteita, eikä oikeastaan tule haastattelujakaan. Että se ei ehkä turhauttanut siinä mielessä, ettei edes osannut uskoa, että elettäisiin joskus tällaista aikaa, että ollaan tekemässä nyt podcasteja. Ja meillä on aika mahtava ja laaja läsnäolo myös sosiaalisessa mediassa, meillä on useita henkilöitä, jotka esiintyy julkisuudessa. Se ei toimittajana turhauttanut siinä mielessä, että ei oikeastaan osannut ajatella edes mitään muuta vaihtoehtoa.

SN: Jäikö sulta mitään suurta paljastusjuttua kirjoittamatta?

JR: Mä luulen, että kaikilta... olin pitkään politiikan toimittajana, niin sanotaan 2000-luvulla, niin... ainakin alkupuolella, ehkä 90-luvun lopussa, niin kaikilta politiikan toimittajilta jäi kirjoittamatta se juttu, että mitä Tiitisen lista sisältää, ja missä se sijaitsee. No, sen nyt tiedän suurin piirtein, missä se sijaitsee, mutta vaikka olen täällä talossa töissä, niin en edelleenkään tiedä, mitä se sisältää. Mutta siitähän oli valtavaa spekulaatiota silloin aikanaan, että ketkä kaikki mahdolliset politiikan merkkihenkilöt siellä listalla on. Ja se olisi ehkä ollut se kaikkien aikojen paljastus, että joku olisi saanut sen listan käsiinsä. Ja Kanarian suomalaisten lehtiä myöten sit erilaisia valeversiota tästä listasta julkaistiin. Et se oli sellanen, joka kutkutti kyllä.

SN: No, oots sä tehny omaa varjolistaa?

JR: Tiitisen listaa?

SN: Niin. 

JR: Rantalan listaa. On mulla, kyllä, mul on esikunnasta semmonen musta lista, joka on mun kassakaapissa.

[PH naurahtaa]

PH: Sillä on todennäkösesti noin kaksi nimeä. Tota, se on ehkä totta, että aikanaan Supolta kysyminen oli vähä semmosta säkkiin huutamista, että kyllähän sitä voi tehdä, mut ei sieltä vastausta kuulu. Miten nyt sitten, kun Supo-ovet aukes, sä oot täällä ollu kuitenki jo aika pitkään ja nähny, mitä täällä tapahtuu, niin turhauttaaks nyt puolestaan se, että tietää, mutta ei voi kertoa?

JR: No, eihän se turhauttaa tietenkään voi, koska me joka päivä tehdään töitä sen eteen, et me pystyttäis kertoo on yhä enemmän. Mä jossain vaiheessa omasta mielestäni nokkelasti muotoilin sen silloin viestintäpäällikkönä, että mä yritin toimittajana 20 vuotta saada selville niitä asioita, joita nyt en voi kertoa. Mut melkein kaikestahan voi kertoo jotain. Ja se on se meidän päivittäinen tehtävä. Että vaikka meidän asiat on salaisia, melkein kaikki asiat, operatiiviset asiat varsinkin, mitä me täällä käsitellään, niin kyllä niistä useimmiten joku kulma löytyy, mitä pystyy pikkuisen raottamaan. Ja pyritään siihen tietysti, että päivä päivältä rahoitettais yhä enemmän. Osittain joudutaan väistämättä laulaan niitä samoja virsiä päivästä toiseen, ja ehkä toimittajat on niihin kyllästyny ja osaa ne osittain jo ulkookin. Mutta meidän tehtävä on nimenomaan avata sit,ä mitä me tehdään. Tiettyyn pisteeseen asti. Kaikkee ei voida tietenkään koskaan kertoa, se ei ole tarkoituksenmukaista meidän kannalta, se ei oo tarkoituksenmukaista Suomen turvallisuuden kannalta, eikä se varmasti ole tarkoituksenmukaista suuren yleisön kannaltakaan.

PH: Niin, me varmaan oikeastaan kaikki muistetaan ne ajat ,kun meillä oli me kaksi vakiovastausta, eli ”Suojelupoliisi seuraa tilannetta” tai ”en kommentoi”. Niin niinku sanoit, niin aika pitkä matka ollaan tultu siitä, niin miten sä itse aattelet, että miksi, miksi me ollaan muututtu tähän suuntaan?

JR: Se on ehkä väistämätön muutos tämmösessä pohjoismaisessa avoimessa yhteiskunnassa. Ollaan menty muun yhteiskunnan mukana, ollaan avauduttu, ollaan menty mukaan sosiaalisen mediaan, on pyritty löytämään tapoja olla mediassa mukana. Mut sehän ei oo itsetarkoitus. Et me ollaan täs virastossa hyvin ymmärretty, osittain viestinnän ansiosta, osittain sitten viisaan johdon ja työntekijöitten ansiosta se, että jotta me ollaan olemassa, niin meidän pitää olla niissä keskusteluissa, jossa turvallisuudesta... kansallisesta turvallisuudesta keskustellaan. 

JR: Meidän pitää olla se johtava keskustelija niillä foorumeilla, joissa meidän asioista puhutaan. Sitä kautta me pystytään ikään kuin tuottamaan... vastaamaan kahteen meidän perustehtävään. Ensinnäkin tehdään tätä kansallista turvallisuutta, Suomen turvallisuuteen kohdistuvia uhkia, ehkä mahdollisuuksiakin, suurelle yleisölle tunnetuksi. Ja sit toisaalta, jotta meidän työmme olisi vaikuttavaa, niin meidän pitää pystyä kertomaan kansallisesta turvallisuudesta myös päätöksentekijöille, joskus median kautta, sillä tavalla, että myös päätöksentekijät tunnistavat sen turvallisuusympäristön, missä eletään, ja sit se toivottavasti heijastuu meidän työhömme positiivisesti.

PH: Tossa on kuitenki semmosia tiettyjä ristiriitoja, eli esimerkiks kun me puhutaan vaikka terrorismista ja vakoilusta, niin me ei kuitenkaan ihan kaikkea siitä pystytä kertomaan, mut samalla me halutaan osallistuu siihen keskusteluun. Miten sä näät sen, että miksi kuitenkin niin iso osa siitä meijän tiedosta jää pimentoon?

JR: No, tuo on tietysti perustavaa laatua oleva kysymys. Tiedustelupalveluiden toiminta ja turvallisuuspalveluiden toiminta tietysti ei voi koskaan olla täysin avointa, se on se, mistä me lähdetään. Ja jos me nyt lähdettäis avaamaan kokonaan meidän kaikki salaiset kammiomme julkisuuteen, niin kävis sillä tavalla, että tehtäis oma työmme mahdottomaksi. Eli meidän täytyy löytää nyt sieltä se tasapaino, millä me turvataan se, et me voidaan tehdä joka päivä työtä suomalaisten turvallisuuden, Suomen turvallisuuden, eteen ilman, että se häiriintyy. Se on meidän viestinnässäkin lähtökohta, et turvataan meidän operatiivisen työn edellytykset. Ja sit toisaalta samaan aikaan yritetään kertoa ilmiöistä, kansallisen turvallisuuden ilmiöistä, niin paljon kun me voidaan. Se tasapaino ei ole aina helppo löytää. Joskus me ehkä kerrotaan liian vähän, joskus saattaa olla, että jonkun mielestä vähän liikaa. Mut päivittäin tehdään työtä sen eteen, että se balanssi olis sellanen, että se on kaikkien kannalta mahdollisimman toivottava.

SN: Sä oot kuvannu meijän matkaa suhteessa julkisuuteen, niin onks se menny sun mielestä hyvin tai löytyykö sieltä jotain kommelluksia tai semmosii tilanteita, jotka on jäänyt sulle mieleen?

JR: Se on mennyt itse asiassa hämmästyttävän hyvin. Se mitä mä... kuusi vuottako ehdin olla viestintäpäällikkönä, niin joka aamuhan sitä ainakin ensimmäisinä vuosina aina hikisenä heräs ja pelkäs, että on joku kohuotsikko suojelupoliisista. Ja siellä oli aika turbulenttista aikaa ennen mun alotusta. Ei niinkään viestinnästä tietenkään johtuen, eikä Suojelupoliisin toiminnasta, mutta oli tiettyjä toimittajia ja ehkä sitten viraston työntekijöitä jotka hakeutu julkisuuteen. Mut sellaset suurimmat skandaalit onnistuttiin sillä aikavälillä välttämään. 

JR: Totta kai se meidän roolin hakeminen... Pekkakin muistaa hyvin meidän ensimmäisenä ikään kuin asiantuntija terrorismin puhuvana päänä, asiantuntijan, joka profiloitu julkisuudessa... nyt vuoroin kehutaan, niin kehun sitten, että ehkä Suomen parhaaksi terrorismiasiantuntijaksi, niin sekin rooli oli vaikea löytää. Meitä helposti tarkasteltiin ikään kuin poliisina. Eli se, että me ollaan asiantuntijaorganisaatio, meillä on Suomen parhaat asiantuntijat kertomaan esimerkiksi terrorismista, niin se oli vähän mediallekin vierasta, kun ei ollut totuttu, että Suojelupoliisista avaudutaan, eikä varsinkaan asiantuntijan näkökulmasta. 

JR: Muistan hyvin sen yhden radion suoran lähetyksen Manchesterin terrori-iskun jälkeen, kun Pekalta, joka nyt kuitenkin on kaikkea muuta kuin varsinaisesti poliisi taustaltaan, kyseltiin turvatoimia yhteiskunnan... turvatoimien riittävyydestä ja siitä, että oliko siellä metallinpaljastimia, mikä määrä siellä konsertissa, ja oliko se Hiltusen mielestä riittävää. Ja vähän tän tyylistä. Et se meidän oman roolin hakeminen siinä ikään kuin poliisitoiminnan kentässä, ja asiantuntijuuteen profiloituen, niin se on ollu ehkä myös toimittajille välillä vähän vaikeeta hahmottaa. Kylhän sit päivittäisessä työssä tietysti toimittajien kanssa tulee erittäin outoja ja kummallisia kysymyksiä aina silloin tällön. Että itsekin hämmentyy, että mitä tässä haetaan. Sellaisia tietenkin matkan varrella... ei nyt päivittäin, mutta että silloin tällöin edelleen tulee.

SN: No onks näist jotain esimerkkejä?

JR: On vaikka kuinka. Ehkä semmonen, mikä nyt tässä päällimmäisenä... tai ei päällimmäisenä, mut yks, mikä tuli mieleen, on pari vuotta sitten oli tämmönen valtavan sinnikäs toimittaja, joka teki erittäin hyvää tutkivaa journalismia. Ja syystäkin, hänelle kaikki kunnia tästä pyyteettömästä journalistisesta työstä. Liitty tällaseen erikoiseen nettijulistukseen, joka löytyy netistä, jonka mukaan Imatralle olis perustettu Jelisevin kasakkakylä -niminen yhteisö, jonka tavoitteena on sitten jopa väkivaltaisin keinoin tuoda Venäjä-aatetta Suomeen tunnetuksi ja huolehtia sitten siitä, että väärämieliset joko kurmuutetaan tai piestään sitten oikeaan uskoon, jos näin voi sanoo. 

JR: Ja tää toimittaja teki todella sinnikästä työtä. Kaivoi, kaivoi, kaivoi. Ja meille itse asiassa oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa selvää, että tällaista kylää ei ole missään. Mutta hänellä oli välillä tiedossa kiinteistöjä, missä nämä kasakat majoittuvat. Hän löysi jopa sellaisen yhteyden, että kun tää oli Jelisevin kasakkakylä nimeltään tää... niin sanottu kasakkakylä, jota siis ei ollut olemassakaan siellä Imatralla, niin hän oli sitten valtavan nettitutkimuksensa perusteella... ja ansio ja kiitos hänelle siitä, löytänyt sitten Pietarista Jelisevin konditorian, eli sama nimi kuin tällä kasakkakylällä, jonka puolestaan omisti henkilö, joka tunnettiin lempinimellä Putinin kokki, joka puolestaan rahoitti sitten Wagnerin joukkoja eri puolilla maailmaa. 

JR: Ja näin oli löytynyt sitten jo ikään kuin kansallisen turvallisuuden uhka, eli kytkös tämän kasakkakylän ja Wagnerin sotilaiden välillä. Että joskus ehkä mielikuvitus meidän sektorilla lähtee sillä tavalla lentoon, et on helppo löytää sellaista, mitä ei ole olemassakaan. Ja viranomaisena on vähän vaikeaa joskus niitä asioita, joita ole olemassakaan, sitten pystyä jollakin tavalla selittämään. [hymähtää]

PH: Eiks tohon liity oikeestaan se haaste, että silloin kun me sitten jotain sanotaan, niin siinähän on oikeastaan aika iso vastuu? Eli koska me myös kommentoidaan harvemmin, ja me joudutaan kommentoimaan mitä kummallisimpiin asioihin, niin siinähän joudutaan kyllä aika paljon tasapainottelemaan, että mitä me voidaan sanoa, ja miten se tulkitaan, mitä me sanotaan.

JR: Joo, ja varsinkin varmaan siinä... kun Suojelupoliisin viestintä avautu siinä alkuvaiheessa, kun ei ollut totuttu siihen, että Suojelupoliisista ylipäätään mitään sanotaan. Että varmaan ne ensimmäiset kommentit oli sit sellasia. Aina, oli aihe mikä tahansa, kuin ois moukarilla lyöny. Mut totta kai näkyy edelleen. Jos ajatellaan mun vuosia siinä viestintäpäällikkönä, niin esimerkiks kun ensimmäistä kertaa oikeasti nostettiin terrorismin uhka-arviota, liittyy vierastaistelijailmiöön ja liittyy sitten vielä siihen, että vuonna 2015... tai sit se oli toinen kerta kun sitä nostettiin, tuli yllättävän paljon yhtä aikaa turvapaikanhakijoita Suomeen. Ja nämä sitten kytkeytyi, osittain tarkoituksella ja osittain tahattomasti, mediassa toisiinsa. Sillon tuntu, että nyt lyötiin ehkä liian isolla lekalla, ja otsikot oli ihan toisenlaisia kuin mitä me oltiin itse ajateltu. 

JR: Et on tärkeätä tunnistaa ne pohjavirrat, se keskustelu, mikä siellä yhteiskunnassa on käynnissä, julkisessa sanassa, sosiaalisessa mediassa, koska se viesti, mitä me annetaan täältä, niin saa aina merkityksensä siinä ajankohtasessa ikään kuin viitekehyksessä. Me ei pystytä itse sitä määrittään, että millä tavalla se tulkitaan.

SN: No, ku katotaan suomalaista yhteiskuntaa, niin mun mielestä tuntuu ihan luontevalta, että Suojelupoliisi on mukana somessa. Mutta sit jos mietitään kansainvälisesti, vertaillaan muihin palveluihin, ni ei siel hirveen moni tiedustelu- tai turvallisuuspalvelu oo läsnä näkyvästi. Ehkä jenkit tolleen isoimpana esimerkkinä. CIA siitä vai ei on esimerkiks Instagramissa ja Twitterissä. Miks me ollaan nyt päädytty lähtemään tonne someen mukaan?

JR: No, se liittyy ehkä siihen, mitä alussa sivuttiin, et me nähdään siinä mahdollisuuksia. Meidän pitää tehdä omaa työtämme tunnetuksi oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin. Liittyy siihen, että kansallinen... meidän pitää tehdä kansallisesta turvallisuudesta ymmärrettävä,ä ja meidän pitää pystyä tavoittamaan myös sellasia ihmisryhmiä, joita me ei ehkä sillä perinteisellä viranomaisviestinnällä tavoiteta. Kaikki suomalaiset on meille yhtä tärkeitä, me halutaan jokaiselle kertoo meidän asioista. Ja toivotaan, et se ajanoloon lisää paitsi meidän tunnettavuutta, niin se lisää meidän houkuttelevuutta myös siinä, että kun ajatellaan 50... 15 vuoden päähän, niin sitten tuolla ovella olisi entistä pitempi jono halukkaita tänne tulemaan töihin.

PH: Ja se ehkä, mitä mä ite on siinä miettiny, on, että se meidän some-läsnäolo on kuitenkin aivan uudella tavalla tuonu Supon myös mukaan keskusteluun. Mehän oltiin hirveen pitkään talo, josta tuli tiedote tai joka lausu johonki. Mut ainakin tälleen omasta näkökulmasta, ni meist on tullut myös sellainen taho, jonka kanssa voi käydä miltei päivittäiskeskustelua. Ja mä en tiedä, mutta ainakin niistä kommenteista, mitä ite kuulee, ja kun siellä osallistuu, niin se myös muuttaa ja ehkä inhimillistää tätä meidän toimintaa aika paljon. Mitä sä näät, onk tää on semmonen suuntaa, mihin me halutaan ja mihin meidän kannattaa myös tietosesti rakentaa?

JR: Me ollaan rakennettu siihen suuntaan, ja me ollaan rakennettu tosi hyvin, ja tosi onnistuneesti tehty hienoja uusia aluevaltauksia. Mut sit samaan aikaan tähän meidän työn perusluonteeseen, meidän viraston erityisluonteeseen liittyy se tietty mystisyys. Jos ajatellaan suunnitelmallisuutta, niin kun meidän viestintä aina on suunnitelmallista, niin me voidaan tiettyyn pisteeseen avata, me voidaan tiettyyn pisteeseen käydä vuoropuhelua, mut me ei ehkä sitten kuitenkaan halutakaan romuttaa sitä ikään kuin mystisyyden illuusiota, mikä meidän yllä killuu. 

JR: Eli me halutaan samaan aikaan olla pikkusen kuitenkin semmonen erikoinen ja erilainen ja samaan aikaan avata sitä meidän toimintaa. Tässäkin haetaan tätä lopullista tasapainoa, mikä se on. Mut mä sanoisin, että me ollaan nyt jo aika lailla avattu siihen pisteeseen, että lähivuosina mä en usko, että me enempää pystyttäis enää paljon käymään vuoropuhelua esimerkiks sosiaalisessa mediassa. Ollaan oltu hyvällä tiellä, mutta tuntuu, että nyt ei oo enää kovin paljon siinä kehitettävää. Aina voidaan sisältöä tietysti kehittää.

PH: Mehän ollaan tässä paitsi avauduttu median suuntaan, niin oikeastaan pyritty muuttaan myös sitä, että miten meidän asiakkaat – eli ne päättäjät ja viranomaiset – näkee meitä. Ennenhän klisee oli, että jonain päivänä jonkun työpöydälle ilmestyi musta kirjekuori, josta ei ollu ihan varmaa, miten se oli siihen päätyny, ja sisällä oli jotain Supolta. Ja vaikka tässä tosiaan se mystisyys nyt korostuu aika paljon, niin se ei kuitenkaan ehkä oo se toimivin juttu. Ja täähän on oikeastaan se kysymys, minkä takia meille synty tämmönen uusi virkanimike, tai uus tehtävä, kun yhteiskuntasuhteiden päällikkö. Eli vieressäni istuva Saana. Saana, Jyri on puhunut tossa siitä, miten me ollaan käyty sitä matkaa julkisuuden suuntaan. Onks tää sama ollu oikeasti tarpeen myös asiakkaiden kanss? Eiks siellä kuitenkin tiedetä kohtuu hyvin, mitä me tehdään?

SN: No, kyllä mun mielestä tätä työtä on tarpeen tehdä myös päättäjien ja asiakkaiden kanssa. Ja päättäjät ja meidän asiakkaathan myös muuttuu, ja muuttuu myös ajassa. Mun mielestä tässä on kyse siitä, et meijän pitää nyt rakentaa sitä tiedustelukulttuureja yhdessä meidän asiakkaiden kanssa. Eli tavallaan opettaa meidän asiakkaita siihen, että meiltä voi pyytää sitä tiedustelutietoa, ja et me toimitetaan sitä. Ja siitä tiedosta on heille hyötyä.

PH: Ja osana tätä innovaatiota... en itse asiassa tällaseen oo hirveesti missään muualla törmänny, niin on laadittu semmonen mystinen asiakirja tai härpäke nimeltään Supo-opas. Se kuulostaa oikeasti aika kummalliselta, niin mistä siinä on kysymys?

SN: No, siinä oppaassa kerrotaan siitä, että mitä Suojelupoliisi tekee. Ja tää opas on tulossa nettisivuille myös, ellei jo löydy sieltä.

PH: Eli niihin kysymyksiin, mihin me ei olla tässä osattu vastata, niin todennäkösesti voi lähteä hakemaan sitä vastausta meidän verkkosivujen Supo-oppaan kautta. 

PH: Paljon on avattu, niinku Jyri sanoit, niin pitkä matka on käyty, mut jos ei enää sosiaalisessa mediassa tollasia avauksia tule, mut sisällön puolelta saattaa, niin tarkottaaks tää on sitä, että joku päivä loputkin kassakaapit aukee?

JR: No, ei se varmaan sitä kyllä – ikävä kyllä tai onneksi – tarkoita. Kyllä meidän työn perusluonne on sellanen, et me joudutaan aina se joku tietty siivu pitämään sitten julkisuudelta ja ehkä joiltakin yhteistyökumppaneiltakin salassa. Kerrotaan niin paljon kuin voidaan, mut kaikkea me ei voida koskaan kertoa. Nythän Tiitisen listaa on taas vaadittu julkisuuteen, ja katsotaan tuleeko se päivä edes koskaan, ennen sitä 60 vuoden tai 100 vuoden salassapitoa, kun se päättyy.

PH: Tähän vielä pakko kysyä, et jos se tulee julkisuuteen, kuin paljon harmittaa, että et päässy kirjottaan sitä juttua?

JR: No, ehkä riippuu vähän siitä sisällöstä. Jos se on sitten sellainen tyhjänpäiväinen, että siinä ikäänkun nimetään niin sanottuja tavallisia henkilöitä, osittain perusteettomasti, osittain hatarin perustein, se on kansainvälistä tietoa, niin ei harmita yhtään. Jos siellä on sitten litania Suomen eturivin menneisyyden, nykyisyyden, ehkä tulevaisuudenkin merkkihenkilöitä... no, ehkä ei tulevaisuuden, sitten harmittaa.

[tunnusmusiikki alkaa]

SN: Kiva, kun tulit meidän vieraaksi.

JR: Kiitos. 

PH: Kiitoksia. 

PH: Seuraavassa jaksossa me keskustellaan siitä, millaista on saada Supon salaisia raportteja mustissa kirjekuorissa. Tuollon vieraana on myös ensimmäistä kertaa tässä podcastissa viraston ulkopuolinen henkilö. Ja mehän alotetaan heti huipulta, eli meidän kanssa keskustelemaan saapuu sisäministeri Maria ohisalo.

SN: Hei, laittakaa meille palautetta osoitteeseen [email protected]. Ja tuossa kauden viimeisessä jaksossa me vastataan teidän kysymyksiin. Tohon samaan osoitteeseen voi jo nyt laittaa niitä kysymyksiä, joihin te toivoisitte meiltä vastauksia. Eli [email protected].