”Miltä tuntuu olla jukkapalmu?” – Supolaiset työssään

Äänitteen kesto: 26 min

SN:  Saana Nilsson
PH:  Pekka Hiltunen
J:      Jaakko
P:      Päivi
Pä:    Päällikkö

Alkujuonto: Tervetuloa Supodiin. Tässä podcastissa, jonka tarinoita et muualta kuule, keskustelemme tiedustelusta, Suojelupoliisin toiminnasta sekä kansallisen turvallisuuden kysymyksistä. 

SN: Haluamme avata Supon toimintaa uudella tavalla. Minun nimeni on Saana Nilsson.

PH: Minä olen Pekka Hiltunen. 

SN: Tervetuloa mukaan!

PH: Tässä ensimmäisessä varsinaisessa jaksossa me aateltiin, että paras tapa kertoo meidän työstä on se, että supolaiset pääse itse ääneen ja kertoo mistä on kysymys. Me esitellään teille kaks meidän kollegaa: Jaakko ja Päivi.

SN: Me halutaan siis suojella teidän identiteettejä, sen vuoksi ette ole täällä omilla nimillänne. Ja ylipäätäänhän Suojelupoliisissa me käytetään ihmisistä ja operaatioista koodinimiä. Jos ootte kattonu vaikka tota Vakoojaverkostoa, niin siellähän myös koko ajan annetaan näitä koodinimiä. Mun mielestä niitä annetaan aika sattumanvaraisesti, et nähää joku Pringles-purkki pöydällä, niin sit on operaatio Pringles aika nopeesti käynnissä. Miten nää teidän koodinimet nyt määritty? Miten te päädyitte just näihin? Tuliks se hatusta vetämällä, vaan lonkalta?

J: Ihan hatusta vetäisty.

P: Kyllä. Tässä vähän palloteltiin erilaisia nimiä, ja täytyyhän sen jollain tavalla ehkä kuitenkin tässäkin tilanteessa tuntua omalta, ni Päivi on hyvä.

PH: Haluisitteks te vähän kertoo siitä, et varmaan osaa meiän kuulijoista vähän ihmetyttää se, et minkä ihmeen takia te ootte tässä peitenimillä?

P: Mä työskentelen operatiivisissa tehtävissä, ja mä käytän jonkin verran myös näitä salaisia tiedustelumenetelmiä. Sen lisäks mä käsittelen aika paljonkin luokiteltua materiaalia, eli salaiseks ja luottamukselliseks leimattua materiaalia. Ja tämä saattaa... tai minä ja minun organisaationi saattaa kiinnostaa vieraiden valtioiden tiedustelupalveluita, ja siitä syystä ei oo ehkä ihan hyvä asia, että... et se leviää se tieto laajalle, että missä juuri minä työskentelen.

PH: Niin, täähän se on yks tätä meidän maailman kummallisuuksia, että ison osan siitä pitääkin pysyy pinnan alla. Voitteks te kertoo oikeastaan mitään enempää teiän työtehtävistä, ku mitä tässä tuli jo esiin?

J: No, mä voin sen verran vielä ehkä täydentää, et mulla on sellanen esimies- ja suunnittelutehtävä, jossa jossain määrin on tekemistä näiden Suojelupoliisin kyvykkyyksien kehittämisen ja suunnittelun kanssa. Se on tosiaan sellanen alue, joka varmaan kiinnostaa myöskin ulkopuolisia.

PH: Aivan varmasti. Niinku myös ihan talon sisälläkin. Mitäs Päivi, pystyks sä yhtään enempää kertomaan?

P: No joo, että mä työskentelen ylietsivätehtävässä. Mun tehtävä on hankkia kansallisen turvallisuuden kannalta merkityksellistä tiedustelutietoa. Ja tätä tietoa sitten Supo välittää eteenpäin valtiojohdolle, jotta valtiojohto voisi tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä ja torjua niitä uhkia, joita mahdollisesti Suomeen kohdistuu. Et varsinainen työ on pitkälti ihmisten tapaamista ja keskustelua heidän kanssaan erilaisista mielenkiintoisista, kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä aiheista. Ja tämä on ehdottomasti myös tämän työn suola, että saa tavata erilaisia ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa, joihin ei ehkä muuten pääsis käymään. Mutta sit toisaalta se työ on myös paljon ihan työpisteen ja -päätteen edessä työskentelyä ja raporttien ja erilaisten asiakirjojen laadintaa. 

SN: Tossa te molemmat kuvasitte, että mitä te teette töissä. Tai ainakin osittain vähän kuvasitte sitä. Mutta mitä mieltä teijän ystävät on, tai teijän perhe, mitä he luulee, että te teette töissä? Tai ainakin mulla itellä joskus ystävät kommentoi, että ”no, et Supossa on varmaan semmosia miehiä, jotka kulkee trenssitakeista ja pyörii tuol kaduilla”. Onks teijän kavereilla samanlaisia käsityksiä? Vai miten te ootte nähny tän jutun? 

J: Joo, kyl tollasii vitsejä väännetään, ja kyl mäki aina kerron, et kyllä mullakin se trenssi siellä kaapissa piilossa on ja käytänkin sitä joskus. Mutta se vähän riippuu siitä, et minkälaisessa tilanteessa sitä kysytään. Ja siinä sen voi aina heittää ihan huumoriksikin. Yks mun vakiovitsejä on se, että mä yleensä vietän aikani erinäköisis paikoissa naamioituneena joko jukkapalmuks tai vaatepuuks.

SN: Voiks tähän kysyy väliin, et onks se vaikea olla jukkapalmu tai vaateripustin? Siis siinä mielessä, et onks se vaikea olla huomaamaton? Vaikka jossain ostoskeskuksessa.

J: No, tällä naamalla ei yhtään ongelmaa kyllä. Mutta onhan siinä omat ongelmansa. Ja siihenhän on meillä tietysti omat ammattilaisensa, jotka taas työkseen ovat huomaamattomia. Mut se, että mitä nyt yleensä ihmiset sitten kuvittelee mun tekevän, ja jos rohkenevat kysyä sitä, niin yleisimmin mun vastaukseni on siihen, et mä oon erinäköisten yhteistyökuvioiden parissa siellä työskentelen. Riippuu vähän siitä, et voinko kuvitella, että törmään tähän ihmiseen joskus jossakin, niin sillon saatan täsmentää sitä sitten, et se on joko kansallista tai kansainvälistä yhteistyötä. Mut en mä sen tarkemmin sitä yleensä kerro. Kotona on sen verran fiksua porukkaa, että ne ei edes kysele. Mikä on ollut toisaalta aika hämmästyttävääkin, et on mulla kuitenkin muutama lapsi, jotka on äärimmäisen kiinnostuneita siitä aina välillä... välillä siitä, et mitä mä teen työkseni. Mutta eivätpä nuo tunnu kyselevän.

P: Mulla on aika sama kokemus, että mun lähipiiri ja perhe ja ystävät on aika hienotunteisia. He eivät juurikaan kysele mitään. Välillä mä oon pohtinu myös sitä, että heitä todennäköisesti se mun työ kiinnostaa enemmän kuin mitä he antaa ymmärtää. Ja oon yrittänyt myös soveltaa sit sitä, että oma-aloitteisesti kerron jotain omasta työstäni, semmosta mitä löytyy ihan meidän nettisivuilta tai esitteistä ja näin. Mut kyllä se sitten... esimerkiks tuntuu olevan toi nuorempi sukupolvi ehkä vähän ennakkoluulottomampi. Toissa juhannuksena istuttiin juhannusnuotiolla, tai nuotio tais puuttua, koska oli tulentekokielto, mutta... veljentytär, joka oli silloin teini ja edelleen teini, niin hän sitten siinä illan pimetessä, niin hän lopulta sitten kysy siinä, että mitä sä Päivi siellä Supossa nyt oikein teet, että nyt kerrot. Se oli jotenkin niin suorasukaisesti ja viattomastikin esitetty, että mä sitte ihan... olin oikeastaan ihan ilonen, et mä pystyin sit siinä isommallekin porukalla sitte vähä avaamaan ihan tätä. Että just paljon tapaamisii ja ihan raporttien kirjoittamista ja näin. Hän kysy... sittten hän jatko, että ”no, onko se mielenkiintosta?” Ja mä sanoin, et tää on itse asiassa aika semmosta virkatyötä ja loppupeleissä kuitenkin ehkä aika tylsää. Ja sitten hän kysyy, että ”no, mitä sää sitte siellä teet, että jos se on tylsää sun mielestä?” Mä sanoin, että ”no, rehellisesti sanottuna, ni on siinä kyllä aika paljo mielenkiintosiakin kuitenkin kulmia ja asioita, niin ei se ihan koko totuus oo”.

PH: Joo, mä oon itsekin huomannu sen, että on myös hirveen tärkeetä, että on niitä tarinoita, joita voidaan kertoo. Toki osa työstä on aina salaisia, mut tavallaan yks idea siinä, miks me tosiaan tätä podcastia lähdettiin tekemään, oli, että ne tarinat, joita me voidaan kertoo, ja jota kuulijat ei muualta kuule, niin ne me voidaan tuoda näin. Ja samalla sit ehkä teilläki... näin epäsuorasti vastata niitten kaikkien ihmisten kysymyksiin, jotka ei niitä ehkä uskaltanu kysyä. 

SN: No, teidän perheet on hienotunteisia, omani ei ehkä ole niin hienotunteinen. Terkkuja vaan kotiin! Sieltä huudellaan välillä kaiken näköstä. Mutta mä mietin sitä, et miten te hoidatte semmoset tilanteet, joissa joku tuntematon kyselee teiltä työhön liittyviä asioita. Niin mites Päivi vaikka silloin reagoi? 

P: Tää itse asiassa on aihe, josta keskustellaan ihan kollegoidenkin kesken aika usein ja vertaillaan sitä, että mitä me sitten vastataan, kun tuntematon kysyy. Esimerkiks ihan päiväkoti... lapsen päiväkotikaverin vanhemmat kysyy, että missä sä oot töissä, ja mitä tähän on... miten te vastaatte tähän kysymykseen. Yleensä sitten yritetään viitata esimerkiks johonkin isompaan valtio-organisaatioon, tai että työskentelen poliisin kanssa avustavissa tehtävissä, tai jotain muuta vastaavaa. Sitten tietenkin on se, mikä on haaste, että täytyy muistaa myös se, että mitä on sanonu siitä omasta työstään, että muistaa sen myös ensi kerralla kun sen saman henkilön kanssa keskustelee.

J: Joo, mä yleensä yritän kääntää sen vitsiks, et mä oon valtiolla töissä, et mä en tee paljon mitään. Ja yleensä se sit menee siihen, et sit aina saadaan joku naureskelu aikaseks. Mutta mä ohitan sen. Joskus ventovieraat saattaa kysellä lentokoneessa, ku ollaan menossa jonnekin, missä nyt paljon on suomalaisia virkamiehiä, saattaa istuu muutenkin jo koneessa, ni multa saatetaan kysyä, että ”no, missäs ministeriössä sinä istut?” Niin sitten on helppo just sanoo, että sisäministeriön asioilla tässä ollaan. Sen tyyppistä yleistä. Koitan vältellä sitä... ventovieraille sitä varsinaisen työpaikan esittelyä.

P: Sen, minkä mä oon huomannut, että jos itse ei kysy toiselta hänen työtään tai ammattiaan, niin sitten ei myöskään usein saa itse kuulla samaa kysymystä. Se on kans, et jos on hirveen aktiivisesti kysymässä muilta ihmisiltä, että missä he on töissä, niin totta kai luonnollisesti tulee myös sit se vastakysymys. Se on jopa jollain tavalla vapauttavaa, että ei välttämättä tiedä sitä välittömän lähipiirin... tai tuttavapiirin kaikkien ihmisten töitä ja ammattia, että saa vaan tutustua siihen ihmiseen ihmisenä, eikä sen, että mikä työrooli hänellä on. 

J: Itse huomaan vielä, et must on vanhemmiten tullut aika juro. Musta on todennäköisesti kehittymässä kärttyinen vanhus. Ni ei mua enää ees kiinnosta, missä joku ihminen on töissä. Ellei se nyt sit liity mun työtehtäviin, et mun täytyy urkkia tältä ihmiseltä jotain hänestä. Muuten mä oon aika hiljanen tuolla kun mä liikun.

SN: Mun piti kysyy seuraavaks, et miltä se tuntuu, ettei voi kertoa mitä tekee työkseen. Mutta ilmeisesti tää ei oo teille kummallekaan isompi ongelma? Tai ette koe sitä mitenkään haastavaks?

J: No, en minä ainakaan. Se on... liittyy siihen kärttyiseen vanhuuteen.

SN: Päivi, olet vielä kohtuullisen nuori, entä sinä?

P: No, siis tää on vähän kaksteräinen miekka, kyllä. Mä koen sen välillä tosi raskaana. Varsinkin, kun mä oon varustettu aika avoimella luonteella, nii sit se... jopa tää työ on jollain tapaa kyllä vaikuttanu mun persoonallisuuteen. Mä oon, totta kai, aiempaa varautuneempi ja mietin tarkemmin sitä, mitä sanon. Ja erityisesti miten käytän sosiaalista mediaa. Ja myös sitä, että mitä... miten muuten tuon sitä työidentiteettiä esille erilaisissa keskusteluissa. Mutta muutenkin. Ettei se... ei se aina, varsinkaan alussa, helppoa ollu, mut edelleenkin se tuntuu välillä raskaalta, ettei voi olla ihan täysin oma itsensä kaikissa tilanteissa. Kyllä se pitää ottaa huomioon, kun tätä työtä tekee, että sillä on vaikutusta, ja siitä on hyvä keskustella kollegoiden kanssa.

PH: Miltä teistä tuntuu... varsinkin Päivi ku sanoit, et se on välillä raskasta, ku te katotte ja näätte, että meillä kuitenkin on ihmisiä, niinku minä ja Saana, jotka nimillä ja naamoilla pystytään heilumaan tuolla julkisuudessa omina itsenämme?

J: No, teitä kuitenkin samat lainalaisuudet koskee kun meitä muitakin sen suhteen, et mitä sitten voi kertoo siitä työn sisällöstä. Ja se on tärkeetä, että joku kertoo Suojelupoliisin roolista ja tehtävistä. Mä olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siitä, että meillä on niitä ihmisiä, jotka voivat siellä on olla, ja minun ei siellä tarvitse olla.

PH: Nyt, kun me ollaan tässä harvinaisessa paikassa, ja te saatte olla tässä Jaakkona ja Päivinä, niin nyt teillä on tilaisuus kertoo mieleenpainuvimpia muistoja, mitä teille tässä työuran varrella on kertynyt, mitä te ette oo voinu ikinä kertoo. Mitä teille nousis mieleen? Haluuks Jaakko vaikka alottaa?

J: En. Mutta tuota... tää työ on vienyt sellasiin paikkoihin ja sellaisiin tapahtumiin ja sellasiin kokemuksiin, joita voisin kuvitella, ettei valtionhallinnossa tai kovin monessa muussakaan työpaikassa ikinä kenelläkään oo mahollisuutta kokee. Et sellasii muistoja on varmaan paljon, jos niitä rupeis kelaamaan. Mut sitte, ku ne on toisaalta sellasii asioita, et ne on osa tätä työtä, niin... liittyneekö se sit taas siihen kärttyseen vanhuuteen, mut mä niinku... ne painuu tonne taustalle, ja ne on siellä sitte... niistä ei oikein voi... työkavereiden kans niist voi puhua, ei niist voi puhua tuolla avoimesti tai muuten muualla. Et ne on siellä. Osa niistä on rikastuttavia, osa niistä on noloja. Mä olen erittäin hyvä joutumaan noloihin tilanteisiin. Siellä on siis sellasia mielenpainuvia... siis tyypiltään on paljon sellasia kohtaamisia valtiojohdon tai johtavien virkamiesten kanssa. Sellasia keskusteluja, joita on saanut käydä, joista on saanu aika paljon semmosta johdantoa ja johdatusta sitten omaan tekemiseen ja omaan työhön, ja jopa ja ihan elämänohje tasollakin. Et sen tyyppiset nyt jää mieleen kyllä, et niitä sit joskus muistelee ihan oman elämänkin keskellä. Mutta kaikki se muu on sit sellasta... no, elämäni suurimman käärmeen olen kohdannut työmatkalla, joka oli tietysti hyvinkin jännää. Sen jälkeen suomalaiset kärmeet, joita pelkäsin siihen asti... ääni väpättäen, niin enempi suomalaiset kärmeet tuntuu kastemadolta sen jälkeen.

P: Mä oon kyl iha samaa mieltä kanssa. Nimenomaan varsinkin se, että pääsee tekemään yhteistyötä kansainvälisten kumppaneiden kanssa ja näkemään hyvin erilaisia ihmisiä ja... Samalla tavalla myös tietenkin, kun Suomessa tapaa näitä eri yritysten ja organisaatioiden edustajia ja pääsee sellaisiin paikkoihin, joihin pääsee käytännössä vain siitä syystä, et on Suojelupoliisin edustaja. Tää työ avaa ovia, jotka muuten eivät minulle aukeaisi. Ja sen tiedostan hyvin. Sen lisäksi myös tässä työssä parasta on kyllä kollegat, se asiantuntijatiimissä työskentely ja yhdessä työn sisällön miettiminen ja pohtiminen ja kehittäminen, niin se on semmonen, mikä motivoi ja inspiroi mua paljon.

SN: Joo, tää ei ois Supon podcast, jos me ei vähän synkennettäis tätä tunnelmaa. Onks teillä jotain epämiellyttäviä tai hankalia asioita, joita te kohtaatte teidän työssä? Tuleeks mieleen mitään sellasta? Tai onko joskus ollut työuran aikana? 

P: Kyllä, totta kai niitä on, koska tässä työssä kuitenkin on myös se varjopuoli tai negatiivinen puoli. Ja me työskennellään aika paljon sellasien uhkakuvien kanssa, johon on kohdistettua tiedonhankintaa, ja sit siihen liittyy sitä, että pitää myös tavata ihmisiä, joilla saattaa olla vaikutusta siihen kansalliseen turvallisuuteen negatiivisella tavalla. Ja se tietenkin vaikuttaa sitten myös itseen, että se tilanne ei ole positiivinen, vaan se on negatiivinen. Ja tää voi olla... ja tiedänkin, että kollegat voi kokee tän, ja itsekin koen nää tilanneet raskaina. Mut sit niitäkin puretaan kollegoiden kanssa. Se on oikeastaan se ainoo keino, koska lähipiirille ei voi niistä ikävistä tilanteista kertoo. 

SN: Mites Jaakko, jutteletko työkavereiden kanssa hankalista jutuista?

J: Kyllä, joo, ilman muuta. Ja totta tosiaan, niinku Päivi sanoo, niin meitä on niin moneks, et me koetaan ne asiat eri tavalla. Itse asiassa ne on todella hyviä ne sessiot, missä sit porukalla vähän ruoditaan niitä asioita ja mietitään, et mitä tapahtu, miksi tapahtu, ja mitkä siihen asiaan vaikutti. Mutta jos ihan sun kysymyksen ytimeen mennään, ni esimerkiks mä en muista... mulla ei oo sellasta muistikuvaa tai muistoa, mikä olis jotenkin erityisen epämiellyttävä. Näit negatiivisia hetkiä toki on, mutta mä oon ehkä sit niitä ihmisiä, jotka käsittelen ne sellaisina, et ne kuuluu tähän työhön, ja ne sitten menee sinne muistojen arkistoon. Ja todennäköisesti pohjimmaisiksi sinne. Mielelläni keskustelen ja mielelläni jaan niitä, mut ehkä se on se tapa just... auttaa siihen, et ne painuu sinne muistojen pohjasakkaan.

PH: Mites sitten vielä... tässä on puhuttu siitä, että millasta on olla supolainen, ja millaista on työskennellä, ja miten te sen koette. Mutta täs on oikeastaan vähän mutkan kautta sivuttu sitä, että millasta on olla supolaisen lähipiirissä, tai epäilee olevansa siinä. Onks teillä mitään vinkkejä, mitä te antasitte siihen, että jos on joku, joka on... kohtaa vaikka supolaisen, törmää sattumalta, on ystävänä, on tuttavana tai vaikka samassa harrastusporukassa, ja ei oikein tiedä, miten pitäis suhtautua? Onks siihen mitään vinkkejä?

P: Mul tulee vaan, et älä kysele. [naurahtaa]

[kaikki nauravat]

J: Ihan sama.

P: Älä kysele tyhmiä!

J: Joo, ihan sama. Ensimmäinen reaktio oli, et älä vaan kysele. En mä tiedä, supolaiset tekee töitä niinku muutki ihmiset. Ei supolaisuus oo sellasta, että se jotenki muuttaa ihmistä sen kummemmin kuin mikään muukaan työ. Supolaiseen voi suhtautua niinku ihmiseen. 

P: Joo, komppaan tätä taas. Mä ajattelen kans paljon, että... mullakin päivittäin on päällimmäisenä mielessä kuitenkin yksityiselämään liittyvät asiat, perhe ja harrastukset ja ystävät. Se työ ei sitten yleensä seuraa kotiin mukaan. Silloin myös, kun mä kohtaan muita ihmisiä, niin mua kiinnostaa heidän elämänsä, ja toivon, että heitä kiinnostaa minun elämäni. Eikä se elämä ole vain sitä, että olen Supolla töissä.

J: Ja sekin vaihtelee. On mullaki ollu semmonen aika, että työt on enemmän tullu kotiin, ja oon joutunut enemmän olemaan sillä tavalla ns. virka-ajan ulkopuolella tavattavissa. Sellaseen, joka näkyy sit siellä siviilielämässäkin. Joku räplää puhelinta tai hyppää kokoajan vastaamaan puheluihin tai on vähän ehkä stressaantunut jostain asioista. Mutta tosiaan, niin niissäkin on... tietysti niissä tilanteissa ne kysymykset varmaan herääki, et mikäköhän toiki on ja luulee olevansa, ja mitä se touhuaa. Tosiaan nykyään tilanne on taas vähä ehkä helpompi sen suhteen, mutta... kaikilla on sellasii töitä ja kaikilla on sellasia asioita, joita he tuolla vapaa-aikanakin sitten joutuu tekemään ja hoitamaan, eli en mä näkis siinä sitä tosiaan supolaista sen kummempana. 

P: Ja vaitiolovelvollisuus on Suomessa, ja muuallakin, aika monessa ammatissa, ettei olla ainoita. Et siinä mielessä ei olla poikkeus.

[tunnusmusiikki alkaa soimaan]

SN: Kiitos, kun tulitte juttelemaan meiän kanssa. Miltä tää tuntu? Mun on pakko kysyä viel loppuun. Oliks tää ihan kauheeta?

P: Mä jouduin miettiin kyl tosi paljon, et miten mä asetan sanani. [naurahtaa] Se ehkä kuuluu tosta noin. (-) [21.38] meni mun mielest tosi hyvin (-) [21.39] [musiikki soi puheen päälle]

J: Mä en osaa miettii.

SN: Mun mielest teil molemmilla meni tosi hyvin.

P: Okei! [nauraa]

PH: Niin munkin mielest.

J: Kiitti!

SN: Lopuksi me jutellaan sellasen supolaisen kanssa, joka ei tarvii koodinimiä. Tai on meillä tavallaan sullekin koodinimi, mehän sanotaan sua aina päälliköksi. 

[naurahtelua]

SN: Tiedustelu on ollu viime aikoina paljon esillä, erityisesti ton Vakoojaverkosto tv-sarjan kautta. Oots sä kattonu sitä sarjaa, ja jos olet, niin miten sä näet, mitkä asiat ovat samanlaisia kuin meidän arjessa?

Pä: No, se oli koronakevään yks kohokohtia, tän kummallisen kevään. 40 jaksoa... tai 50 jaksoa taisin itse katsoa. Se on erittäin hyvin tehty sarja, jolla on... tai näyttää siltä, että sen taustalla on henkilöitä, jotka ymmärtävät tätä tiedustelun maailmaa kohtuullisen paljon.

SN: Mä oon ite vast tokalla kaudella, ni mikä kausi oli sun mielest paras? Mä tykkäsin siit ykköskaudesta.

Pä: No, se on varmaan, joo. Ainahan tällanen pitkä sarja, se on vaikeampi pitää jännitystä yllä ja kehittää uskottavia juonenkulkuja. Mutta tässä se näyttää... näytti varsin hyvin onnistuneen.

PH: Nyt jos sitten katotaan sitä, että on tämmösiä sarjoja kun Vakoojaverkostoa, ja ihmiset varmaan hirveästi miettii, että millasta se sitten tosielämässä on. Ja niitä yhtymäkohtiakin löytyy. Mut millasta näin ihan oikeassa elämässä on olla Suojelupoliisin päällikkö?

Pä: No, enimmäkseen se on varmaan ihan arkista virastotyötä. Näinkin isossa virastossa on paljon hallinnollisia asioita. Totta kai siin... se ydin on erittäin mielenkiintoista tiedusteluun ja turvallisuuteen liittyvää asiaa.

SN: Tuntuuks susta sitten ikinä raskaalta olla meijän päällikkö tai säilyttää salaisuuksia? Onks se koskaan hankalaa?

Pä: Varmaankaan... totta kai, tää on kohtuullisen paineistettu työ, ja on asioita, joita voi jakaa hyvin harvalukusen joukon kanssa. Mut se kuuluu tähän... on tietyllä tavalla tän työn suola myös.

PH: Mites sitten, onko niiden asioiden parissa, ja just näitten ehkä raskaampien kysymysten parissa, sellasia, mitkä ihan oikeesti myös sua valvottaa öisin?

Pä: Varmaan sinänsä on sellaisiakin asioita. Mutta jos... ehkä tää ei oo työ sellaselle ihmiselle, joka tuppaa kaikkia maailman asioita murehtimaan. Sillon ehkä ei tässä hommassa välttämättä selviäisi.

SN: Onks sulla koskaan hauskaa meidän kanssa?

[PH nauraa]

Pä: On hauskaa, joo. Mä uskon, että ainakin tän tyyppisessä työssä, jossa kuitenkin on aika vakavia asioita, ja jossa on paineita, niin totta kai työyhteisössä tällanen hurtti huumori on tarpeen. 

[tunnusmusiikki alkaa soimaan]

Pä: Itse oon enemmän tällanen tilannehuumorin ystävä.

PH: Sitä ihan varmasti riittää kyllä näittenkin seinien sisäpuolella.

Pä: Kyllä. Ja se on hyvä niin.

SN: Kiitos.

PH: Kiitoksia.

Pä: Kiitos.

SN: Seuraavassa jaksossa me jutellaan siitä, miten terrori-isku tehdään ja torjutaan. Meidän vieraana on kaksi Supon tutkijaa: Ressu ja Kaustinen. Mä oletan, et nää nimet on muutettu. Mä en ainakaan tunne tän nimisiä henkilöitä. [naurahtaa] Hei, laittakaa meille palautetta osoitteeseen: [email protected]. Ja tossa kauden viimeisessä jaksossa me vastataan teidän kysymyksiin. Tohon samaan osoitteeseen voi jo nyt laittaa niitä kysymyksiä, joihin te toivoisitte meiltä vastauksia. Eli [email protected].